Pyöränavaimen haltija

Dramaattisesti sanottakoon, että olen jotenkin järjestänyt elämäni sellaiseksi, että päädyn toistuvasti istumaan tyhjissä huoneissa läppäri sylissä laukku pakattuna ja luovuttamaan avaimet. Se on aina vähän haikeaa mutta toisaalta kutkuttavaa - tajusin tänään, miten typerältä avainnippuni lukuisine avaimenperineen tulee tänään illalla näyttämään, kun siinä on pelkkä yksinäinen pyöränavain.

Olen viettänyt viimeisen viikonloppuni Frankfurt/Oderissa. Muutaman tunnin kuluttua lähden takaisin Berliiniin. Olen siivonnut keittiön, kylppärin, eteisen ja kaikuvan huoneeni, hävinnyt Mario Kartissa, juonut vodkaa joen rannalla, kävellyt ja ottanut kuvia, nukkunut päiväunia, yskiäkröhinyt ja hakenut viimeiset paperit kielikeskukselta. Agnes ei tullutkaan kotiin täksi viikonlopuksi ja muutenkin talo on kauhean tyhjä.

Koin perustelluksi kunnostautua viimein Frankfurt-turistina: vierailin eilen ensimmäistä kertaa Marienkirchessä, joka on koko kevään herättänyt mut aamuisin kellonkalkatuksellaan. Se oli hämmentävä kokemus - Marienkirche kun ei varsinaisesti ole kirkko vaan pelkkä kirkon kuori. Sisällä ei ole penkkejä, vain rivi rumia taitettavia tuoleja; alttaria ei ole, vain yksinäinen katosta riippuva puu-Jeesus ja hämmentävän väkivaltaiset lasimaalaukset ikkunoissa. Muuten kirkossa oli lähinnä näyttely vaihtelevantasoista paikallistaidetta. Otin kuvia tyhjyydestä ja niistä tuoleista ja jotenkin kaikki sopi hirveän hyvin yhteen - lamauttava kuumuus, putsattu kirkko, tyhjät kadut, suihkulähteessä pulikoivat kakarat, ruohottunut ja eloton Lichtspieltheater der Jugend... Frankfurt/Oder on joskus ihan hivenen postapokalyptinen.

Berliinissä olen muun muassa ajanut Velo Starilla ja perehtynyt Saksan historiaan (kiitos Reetongille oivasta museovinkistä). Torstaina kävin Marcellon kanssa leikkauttamassa takatukat pois Mittessä kampaamossa, johon ei varata aikaa vaan otetaan vain vuoronumero ja pingotaan parturintuoliin, kun oma numero kilahtaa ruutuun. Odottelu kesti viitisentoista minuuttia, pesu ja leikkaus ehkä kymmenen. Ajattelin kaihoten Rastan Eetua. Olihan se tosi käytännöllistä, että tukka lähti päästä jotta nipsis napsis vaan, mutta kun minä tykkään käydä kampaajalla ja tykkään siitä, että kampaaja on huolellinen ja laittaa pesun yhteydessä hoitoainetta ja kuivaa ja laittaa hiukset leikkaamisen jälkeen (tuolla se piti tehdä itse) ja pätee hoito- ja laittovinkeillä ja tietää minua paremmin, mitä hiukseni ja elämäni kaipaavat. No, tukka on joka tapauksessa ihan hyvä ja kasvaa kohisten.

Viime viikon parhaita kokemuksia oli Anthony McCallin valoinstallaationäyttely Hamburger Bahnhofissa. Ensimmäiseen näyttelyhuoneeseen astuminen kirkkaassa päivänvalossa kuhisevasta aulasta oli hurjaa - siellä oli aivan pilkkopimeää. Kesti hetken, että silmä tottui ja pystyin keskittymään siihen, mitä on ympärillä, enkä siihen, putoanko ihan just jyrkänteeltä tai kävelenkö päin seinää. Installaatiot olivat vastapäiseen seinään tai katosta lattiaan heijastuvia, hitaasti liikkuvia ja muotoutuvia kuvioita valkoista valoa. Valon sisälle saattoi mennä tai leikata vartalollaan valon jostain kohtaa poikki. Isoimmassa huoneessa kaikki valokuviot heijastuivat lattiaan ja ilmassa leijui savua, joka sai valon muodostaman tilan näkymään pimeässä selvemmin. Ihmiset makasivat lattialla ja valokuviot liikkuivat hitaasti niiden yli. Mekin pötköttelimme lattialla pitkään. Hypnoottista ja jännää - tunnelma oli kuin jossain pyhätössä. Näimme myös muun muassa kiinalaisen taiteilijan Qiu Shihuan näyttelyn, jonka kaikki maalaukset olivat enemmän tai vähemmän valkoisia - ensi katsomalta näytti, että tila oli täynnä valkoisia kankaita. Lähempää maalauksista kuitenkin erotti maisemia. Mitä sää näet tässä? -kävely näyttelyn läpi oli varsin viihdyttävä: mitä epämääräisemmin yksityiskohdat erottuivat, sitä todennäköisemmin jompikumpi sanoi mä näen tässä vettä, ja tossa on horisontti ja tossa taivas. Minä näin lumipyryjä ja huonoja tieolosuhteita, Marcello ei.

Ja ei, tulevaisuudensuunnitelmista kertovan päivityksen aika ei ole vielä. En vieläkään tiedä. Että heikunkeikun vaan, lähden tästä ihmettelemään lisää.

Lähdön ensimmäinen vaihe

Blogin pitämisen hankaluus on siinä, että mitä enemmän kerrottavaa on, sitä vähemmän siitä ehtii kertoa. Regional 1 lähtee reilun tunnin päästä ja minä tiskasin jo ja vein roskat ja pakkasin kaiken tarvittavan, joten nyt kökötän hetken paikallani ja yritän edes. Radio Berlin 1 soittaa huonoa musiikkia - kuulijoiden toivebiisejä näemmä - ja täällä on tyhjää, kun Agnes ei lauleskele. Se lähti muutama tunti sitten lomille: ensin vanhempien luo, sitten perjantaina perheen kanssa Puolaan. Minä liukenen kohta Berliiniin reiluksi viikoksi. Seuraavan kerran, kun tulen Frankfurtiin, viivyn pari päivää ja sitten annan avaimet pois.

Olin viikonlopun ihanien, hauskojen entisten kämppisteni kanssa Prahassa. Praha oli muuttunut aika paljon - meidän entisillä nurkilla oli fiinejä erikoiskauppoja, Jerichossa myytiin Club Matea, Cross Klub oli siistiytynyt ja muuttunut paloturvalliseksi, Blind Eyetä ei ollut enää olemassa, Akropoliksen edessä oli terassi ja sieltä sai ruokaa, suosikkigraffitiseinäni oli kokovalkoinen ja apteekin täti puhui sujuvaa englantia. Heike ja Marc olivat myös muuttuneet vähän. Heike sanoi tarvitsevansa seuraavaksi kelpo pohjoiseurooppalaisen miehen; Marc sanoi toivovansa, että niillä olisi Lenan kanssa jo muutaman vuoden sisällä lapsia. Satoi paljon, olut oli hyvää ja kävimme viimein viiden vuoden jälkeen tv-tornissa, jonka naapurissa asuimme koko vaihtovuoden. Tsekkiläinen keittiö ei yllättänyt - söin kahtena päivänä paistettua juustoa, koska muita vaihtoehtoja ei ollut, ja se oli yrjöttävämpää kuin muistinkaan. Valkosipuliöljyssä marinoitu juusto sen sijaan oli vieläkin ihan parasta. 

Maanantai-iltana myöhään tulin bussilla takaisin Berliiniin ja tapasin Marcellon Rathaus Neuköllnin metroasemalla. Sattuipa sopivasti, että palasimme yhtä aikaa reissuiltamme: insinöörin lihaksilla ei välttämättä olisi kannettu Napolin-tuliaisia yksin viidenteen kerrokseen. Olen nyt maistanut oikeaa mozzarellaa ja oikeaa limoncelloa: paluuta ei välttämättä ole. 

Tiistaina tulin takaisin Frankfurtiin. Olin vähän väsynyt - myöhästyin Berliinissä junasta ja kärsin hienoisesta kesäflunssasta - ja surkeana, kun Agnes ei ollut kotona. Vaan voi ilon määrää: eteisen pöydällä mua odotti kimppu valkoisia pioneja, suklaarasia, kuusi erilaista olutta ja kortti Grundstufe 1A:lta. Voin kertoa, että ope pillitti. Agnes kertoi myöhemmin, että Hamy, Michael ja Max kävivät perjantaina täällä ja olivat hirmuisen söpöjä ja pettyneitä, kun en ollut kotona. Pojat kuulemma kurkistivat huoneeseeni (sänky oli petaamatta ja peitto mytyssä, pöydällä oli tyhjä Nutella-purkki ja tyhjä kuohuviinipullo ja kaikki muu pinta-ala oli epämääräisen paperivuoren peitossa - hups). Kirjoittanen tulevina päivinä loppupalaveristani Maaritin kanssa sun muusta harjoittelun loppuun liittyvästä: tällä hetkellä olennaisimmalta palautteelta tuntuu kukkakimppu, jonka äsken kieputin huolellisesti paperiin ja joka lähtee mun kanssa ihan kohta Berliiniin. 

Kun et tiedä, mistä kertoa, kerro ruoasta

Koko roska on nyt niin lähellä loppuaan, että kirjoittaminen ahdistaa vähän. Pitää viedä tällä viikolla kielikeskukselle kaikki Maaritin kirjat ja kaksi settiä lakanoita. Kaikkien ryhmien tentit on tehty, viimeiset palautan huomenna. Huvitti tänään, kun tajusin, että jännitän opiskelijoideni puolesta ennen tenttiä - taidan olla vieläkin aika keltanokka. Tuntuu, että pitäisi summata jotain, mutta mulla ei ole vainua tulevaisuudesta eikä matkalippua Suomeen.

Vaan mitä mä matkalipulla Suomeen tekisinkään, kun kerran köröttelen tämän viikon perjantaina Student Agencyn bussilla Prahaan tapaamaan Heikea ja Marcia. Pa-ras-ta! Ja kun meidän hostellikin on vielä ihan lähellä meidän entistä yhteistä kotia! Varasimme sen vasta eilen, joten edullisia vaihtoehtoja oli jäljellä joku kaksi ja puoli: nukkuminen 14 hengen dormissa tulee olemaan aika vekkulia tämänhetkisen raastavan hinkuyskäni kanssa. No, tämä olkoon kosto sille 20-vuotiaalle kuorsaavalle espanjalaiselle, joka on poikkeuksetta jokaisen eurooppalaisen hostellin jokaisessa dormissa.

Viime viikonloppuna piti olla Radioheadin keikka Wuhlheidessa, mutta se on nyt sitten Toronton onnettomuuden takia vasta syyskuun viimeisenä viikonloppuna enkä mä tiedä, onko realistista ajatella, että tulisin silloin takaisin Berliiniin. Ylipäänsä on hankala ajatella takaisin tulemista ennen lähtemistä sinne, mistä sitten tulisi takaisin. Pääni on hitusen umpisolmussa.

Lauantaina Berliinin yli möyri loputon määrä ukkospilviä. Liivi ja Emiliano muuttivat uuteen kotiin parin korttelin päähän entisestä WG:stä. Rymisimme muuttokuorman alas viidennestä kerroksesta kahdeksan ihmisen voimin. Suunnilleen heti, kun ovi oli ehtinyt sulkeutua entisten asukkaiden perässä, saapui uusi vuokralainen mukanaan noin kymmenen saksalaista muuttoapulaista. Taas rymisi portaissa, kaikilla oli kuuma, satoi kaatamalla, kroonisen pahantuulinen Troia-kissa piiloutui, joku touhotti koko ajan johonkin ja asunnon käytävä oli niin täynnä tavaraa, että Anoukin huoneeseen piti kiivetä; italialaiset ja espanjalainen Ana sijoitettiin keittiöön tekemään ruokaa, ja Sven korjasi pyöräänsä keskellä olohuoneen lattiaa.

Sitten hymyilytti, kun oli pöydässä jättimäinen quiche ja salaattia ja hedelmiä ja laseissa kuohuviiniä. Kuten muuan viisas ajattelija on toistuvasti (esim. pääsiäispöydissä) sanonut, kyllä syöminen on mukavaa.


Lauantaina oli myös pienen Agnes-kämppikseni 23-vuotispäivä. Regional 1 oli tohjona ja matka maha täynnä Berliinistä Frankfurtiin kesti tunnin sijaan kaksi S-bahnilla, bussilla ja junalla. Sanoin Marcellolle junassa suomeksi che ca**o fai? oikeaoppisin kädenliikkein (olennaisinta, mitä EM-jalkapallo minulle opetti...) ja eivätkö tuntemattomat käytävän toisella puolella alkaneet hihittää - sattuivat olemaan virolaisia. Note to self: älä koskaan puhu kuin apina ja oleta, ettei kukaan ymmärrä.

Muutkin viikon huippukohdat olivat kulinaristisia: osallistuin muun muassa gnocchien valmistamiseen ja avasin vasta nyt Fazerin Sinisen, jonka äiti ja pappa toivat. Kuukausi sitten. Onko tämä sitä aikuisuutta, josta niin paljon puhutaan?

Hammasahventen matkassa

Internet päätti, että vaikka Dobra lähtee, osa hänestä pysyy luonani iäti: Googlen oletuskieli koneellani on tästedes näköjään puola. Google.fi on toki suomeksi ja google.de saksaksi, mutta ongelma on se, että useimmiten tykkään käyttää hakuvekotinta nimenomaan englanniksi ja google.com on itsepintaisesti puolankielinen, vaikka mitä sirkustemppuja tekisin. Edes oma polakkini Agnes ei keksinyt, mistä kielen saisi vaihdettua takaisin englanniksi. Jos siis googlaan esimerkiksi 'Mr Darcy' (viimeksi tänään), ensimmäiset tulokset ovat silkkaa puolaa. Apuaaaaargh! (Epäilen, että syypää on Dobran Gmail-tili. Jos annan jonkun, jonka Gmail on englanniksi, kirjautua sisään koneeltani, tapahtuuko ihme? Itse kun en käytä.)

Perjantaina tein parhaan päätöksen sitten sen ikimuistoisen päivän kesällä 2011, kun päätin laittaa mantelirouhetta vadelmapiirakkataikinaan: ostin polkupyörän. Sen myi minulle keski-ikäinen setämies turkkilaisella torilla Berliinin kanaalin varrella. Se on pienehkö, näppärä, vihreä-violetti Velo Star, jossa on julmetut off road -renkaat, kori tarakalla ja yksi vaihde ja joka menee kovaa. (Lauantaina Velo Star joutui heti testiin: ajoimme 16 kilometriä itään Müggelseelle uimaan ja toiset 16 takaisin. Uusi paras ystäväni toimi kuin unelma asfaltilla ja metsäpoluilla. Talviturkkini jäi järven sameanvihreään veteen kellumaan.)

Lisäksi ostimme (meitsi ja Marcello) turkkilaiselta torilta seuraavat asiat: melonin, ananaksen, munakoison, kirsikkatomaatteja, limettejä, minttua, kaksi hammasahventa ja sata grammaa salmiakkia. Olimme kriittisiä asiakkaita ja maistelimme läpi suunnilleen kymmenen melonikojua ennen ostopäätöstä, mikä oli sekä kivaa että kannattavaa - valitsemamme meloni, joka oli ehkä galiameloni, oli järjettömän hyvää. Viikonloppu oli muutenkin kulinaristinen menestys, jos nyt jalkapallossa tulikin turpaan (ensin vanhalle suosikilleni Saksalle torstaina, sitten uudelle suosikilleni Italialle sunnuntaina).

Perjantai-iltana teimme hammasahventa grillissä. Toimme eväkkäät torilta kotiin Neuköllniin muovipussissa kaikkine suoline ja silmineen. Marcello oli sitä mieltä, että minä saan luvan opetella perkaamaan kalan. Käytiin seuraava keskustelu. (Pappa, olen häpeäpilkku.)

- Come on, I can't clean a fish. You know I'm afraid of corpses.
- Well, I'm gonna call my mum. I have no idea how to do this.

Napolin puhelinneuvonta auttoi: kalat suolistettiin oikeaoppisesti (en auttanut, mutta otin kyllä monta valokuvaa hammasahvenista prosessin eri vaiheissa), maustettiin (suolalla, pippurilla, oliiviöljyllä ja valkosipulilla) ja laitettiin parvekkeelle grilliin. Ukkonen murahteli jo kattojen päällä ja James Blake lauloi. Ateria oli täydellisen raamatullinen: valkoviiniä, noin viisi (viipaletta) leipää ja kaksi järkyttävän hyvää kalaa. Lisäksi olen aika varma, että Raamatussakin olisi nautittu jälkiruoaksi ananasta ja mojitoja, jos maailma olisi ollut silloin näin pieni. 

Harjoittelun loppurytinät ovat käynnissä: parhaillaan väsään tenttejä kaikille ryhmilleni paitsi Oberstufelle, jonka Unicert-koe on jo huomenna (jännää!). Voi, kun kaikki pääsisivät läpi. Harjoittelun seurantatunnit ja palautesessiot Maaritin kanssa on tehty. Olen viikkoa ja raporttia vaille maisterisjätkä. Alkaakohan se jossain vaiheessa tuntua vähemmän siltä, että no on piruvie jo aikakin, ja enemmän siltä, että nyt skumppa kylmään? Epäilen vahvasti.

Ei mikään naurun asia

Apua, joko kohta on se päivä, kun mun täytyy lunastaa lupaukseni ja pohtia ammatti-identiteettini syntyä kehitystä? En ole valmis siihen!

Grundstufe 1A harjoitteli eilen verbejä. Niiden piti keksiä yhdessä parin kanssa koko joukko kysymyslauseita, joissa esiintyi verbejä eri verbityypeistä. Open sydän sulaa joka kerta, kun pipopäinen Michael sanoo jollekin muodolle waaaaas?! tai toteaa, ettei jokin voi olla normaalia. Eilen jossain tehtävässä oli kysymys Mistä kaupungista olet kotoisin? eikä siinä Michaelin mielestä ollut kerrassaan mitään tolkkua. Että jos mistä on saksaksi woher, niin mitä halvattua se kaupunki siinä tekee? Ihanaa, että kieli herättää reaktioita. Hamy ja Magda puolestaan keksivät ensin kysymyksen Haluatko tanssia minun kanssa? ja sitten vähintään yhtä romanttisen Haluatko imuroida minun kanssa?, mikä kontekstissaan kuulosti niin uskomattoman tyhmältä, että arvon opiskelijat nauroivat itsensä aivan tärviölle.

Tänään Fforstissa lellitään jotain yliopiston isoa kihoa. En ollut eilen maanantaikokouksessa, joten en oikein tiedä, mistä on kyse, mutta jotain vakavaa sen on oltava, koska Agnes aikoo leipoa. Minä puolestani aion pakottaa Oberstufen korjaamaan kamalia lauseita, joissa on miljoona virhettä, ja tekemään kuuntelutehtävän, jossa Toni Wirtanen kertoo tuhansista ja taas tuhansista festarikesistään. Sitten aion nukkua oikein kunnon mursununet.

Torstai herättää lievää huolta: olen lupautunut katsomaan Saksa-Italia-pelin Marcellon kanssa italialaisessa baarissa. Täten joudun ainakin yhdeksi illaksi vaihtamaan nolosti joukkuetta. Olen kannattanut tähän asti varsin uskollisesti Saksaa, mutta valitettava tosiasia on, että jos yritän vinkaistakin kannattavani torstaina jotain muuta kuin Italiaa, Marcello nylkee minut. Football is not a joke. Ja se sentään teki mulle eilen pizzaa - on yritettävä pysyä hyvissä kirjoissa. (Lisäksi olen vähän huolissani siitä, millaista on, kun samassa suljetussa tilassa on monta samanlaista möykkääjää.) Onneksi harjoittelin sunnuntaina Fforstissa: Kathleen kannatti Englantia ja minä Italiaa ja me lietsottiin toisemme huutamaan kuin villieläimet. Sen verran nössöjä jalkapallofaneja kuitenkin olimme, että aloimme hihittää jokaisen oman spontaanin huutoreaktiomme jälkeen. Jalkapallo on toki äärimmäisen vakava asia, mutta oma eläytyminen siihen tuntuu edelleen hivenen humoristiselta.

Puolivillaisia taikoja

Raahasin sitten perjantaina nostalgianpuuskassani Kathleenin ja Agnesin keskiyöllä juhannuskukkametsälle. Seitsemän luonnonkukan poimiminen ei ollut täällä ihan niin helppoa kuin pohjoisen yöttömässä yössä: samosimme pilkkopimeässä Oderin rannalla ja lopulta päätimme, että myös istutettuja kukkia voi poimia ja että eriväriset ruusut lasketaan erilaisiksi kukiksi. Kathleen rymysi sankarillisesti joenrannan kukkaistutuksissa future husbandin kuvat silmissä väikkyen. Kimpuista tuli niin somia ja ihanan tuoksuisia (ja hivenen piikikkäitä), että päätimme taian toimivan riittävän hyvin, jos kukat sijoittaa maljakkoon sängyn viereen lähelle päätä eikä perinteisesti tyynyn alle. Ja hei - Kathleen näki unta Michaelista! (Minä ja Agnes ei uneksittu, mutta se johtui luultavasti siitä, ettei taikaa toteutettu autenttisesti.)

Eilen heräsimme liian lyhyiltä juhannusunilta ja matkustimme hivenen huterina Berliiniin viettämään Christopher Street -päivää. Sanottakoon, että ihmisiä oli muutama enemmän ja hintsusti erilaisissa asuissa kuin esimerkiksi Jämsänkosken markkinoilla. Hengasimme päivän jälkimmäisen puoliskon Agnesin berliiniläistyneen bestiksen Nicon ja sen kavereiden kanssa, joiden tapa krebata oli istua epämukavasti asfaltilla paikassa, josta ei edes nähnyt mitään, syödä sellaisia partymix-minisuolakeksejä, jotka yleensä jäivät yli lapsuussynttäreillä, ja puhua saksaa liian nopeasti ulkomaalaisretardin ymmärtää. Kovin suureen iloitteluun ei siis yllytty. Olen silti iloinen, että sain haisun siitä, millainen on pridekulkue Berliinissä. Junamatkan Berliinistä Frankfurtiin nukuin kuin karhunpentu ja kotona posotin siihen päälle kahdentoista tunnin yöunet: joskus keho vain päättää, että nyt tehdään näin, eikä silloin auta muu kuin irtisanoutua vastuusta. Tänään on ollut lempeä sunnuntai - isoja sadepisaroita, vähän töitä, siivousta, tiskausta, hyvää musiikkia ja jätskiä Słubicen puolella.

Huomenna alkaa viimeinen normaali työviikkoni täällä. Lukukausi kyllä jatkuu heinäkuun 13. päivään, mutta heinäkuun ensimmäisellä viikolla pidän jo tentit Grundstufe 1A:lle ja Mittelstufelle ja muutenkin kaksi viimeistä viikkoa ovat repaleisia. Lukukauden loputtua aion aivan häpeämättömästi pitää kesälomaa - höhhöilen täällä ainakin kaksi viikkoa palkatonna, työtönnä, rahatonna ja huoletonna. Tarkastellaan asiaa sitten uudelleen, kun heinäkuun lopusta lähtien olen myös vailla kotia.

We've got the ocean, got the babes

Pari päivää sitten koin kohtalokkaan hetken. Olin keittiössä tekemässä omeletintynkää jääkaapin jämäkokoelmasta (juustoa oli jäljellä enemmän kuin munia, joten omeletin konsistenssi oli lopulta vähän jännä). Radio Berlin 1 soitti juuri The Nationalia: laitoin volyymin koilliseen ja fiilistelin sitä, että on olemassa radiokanava, joka soittaa hyvää musiikkia. Olin ehkä vähän hormoneissani ja haikealla tuulella, ja mietin, miten kivaa olisi, jos voisin jäädä pidemmäksi aikaa tänne. Jos voisin vaikka asua Berliinissä. Jos voisin vaikka hankkia itselleni sinne ihan kunnollisen pyörän ja ajatella, että tarvitsen sitä jonkin aikaa enkä vain muutamana kesäisenä viikonloppuna.

Ja silloin radiosta alkoi soida biisi, jossa laulettiin why would you live anywhere else?.

Jos olisin Eeva Kolu, tämä teksti päättyisi siihen, että seurasin sydämeni ääntä ja päätin muuttaa Berliiniin ja sain kivan työpaikan ja löysin Altbau-kämpän, jossa on nariseva puulattia. No, ei tämä pääty, ja olen aika varma, että Eeva Kolun tekemä omelettikin olisi ollut parempaa kuin minun. Voisin kitistä paljonkin siitä, mitä haluaisin ja en haluaisi ja miten ainoat asiat, joiden takia todella haluaisin palata Suomeen ovat sä sä sä ja se yksi tärkeä juttu lokakuussa, vaan olkoon nyt.

Eilen oli touhukas päivä. Ensin pidin Grundstufe 1B:lle kinesteettisen sählätunnin (no, kyllä sen aikana tehtiin muutakin kuin sählättiin kinesteettisesti). Olen aina vähän polleana, jos teetän sellaisen harjoituksen, johon liittyy jonkinlaista liikkumista ja joka vielä mielestäni toimii kyseisessä ryhmässä: olen itse visuaalisehko oppija enkä oikein aina muista, että jollekin voi olla hyvä joskus husoa ja huitoa oppimistilanteessa.

Olen viiden hengen porukkani kanssa keskiviikkoisin aivan valtavassa luentosalissa, joka jatkuu suunnilleen silmänkantamattomiin ja joka kelpaisi hyvin esimerkiksi pienehkön lukion ylioppilaskirjoitustilaksi. Yleensä siitä on vain harmia, koska luokassa kaikuu niin paljon eikä ujojen opiskelijoiden ääni kuulu, mutta tällä kertaa läänille oli käyttöä. Opiskelemme parhaillaan tien neuvomista ja paikan postpositioita. Levitin koko omaisuuteni ja Maaritin työhuoneen sisällön ympäri luentosalia. Opiskelijat toimivat kahdessa joukkueessa. Yksi molemmista joukkueista katsoi pieneltä lapulta, mikä esine ryhmän toisen tai kahden muun jäsenen täytyy hakea luokasta, ja neuvoi etsijän kyseisen esineen luo esineen nimeä mainitsematta. Ai että niitä!  Kaikki kääntyilivät ja vääntyilivät ja viittoivat yrittäessään keksiä, kumpi on oikea ja kumpi vasen kenenkin näkökulmasta. Toinen ryhmä keksi, että on valtavan hauskaa viimeiseksi kiljaista "OTA!", kun etsijä tulee oikean esineen kohdalle: komento aiheutti aina valtavan röhönaurun. Luulen myös, että ainakin yksi ryhmistä tulee muistamaan, mitä tarkoittaa olen eksynyt. 

Visuaalinen oppija kun tosiaan olen, olen aina ihan tulessa, jos huomaan jonkun tekevän kauniita muistiinpanoja tai organisoituja muistilappuja. Alkeisryhmässä aloitellaan nyt verbityyppejä, ja tänään näin sattumalta, että Hamy oli tehnyt niistä kaikista kotona superkauniit, värikoodatut, loogiset muistiinpanot itselleen. Pitää yrittää muistaa, että niilläkin opiskelijoilla, joilla on kauhea käsiala ja paperit täynnä suttua, on mahdollisuus oppia jotain...

Eilen illalla perus- ja jatkokurssien jälkeen tein Maaritin kanssa Unicert-koetta Oberstufe-opiskelijalleni. Kaikkien opiskelijoiden täällä pitää liittää tutkintoonsa eritasoisia Unicert-tutkintoja kielistä. Se on verrattavissa siihen, että Tampereella tutkintoon kuuluu pakollisia kieliopintoja, paitsi että siellä olennaista on kurssin suorittaminen eikä jostain varsinaisesti yksittäiseen kurssiin kuulumattomasta tentistä läpi pääseminen. Unicertissa on tekstin- ja kuullunymmärtämistä, pieni tuottamistehtävä (eli käytännössä kouluaine) ja suullinen koe, ja me pykäsimme eilen kokoon kaiken paitsi suullisen kokeen mahdolliset materiaalit. Sitten säntäsin vielä Fforstiin yhdeksäksi myymään Frankfurteria: eilen oli stand up -ilta ja minulla baarivuoro. Irlantilaiset ja amerikkalaiset koomikot herättivät hetkittäistä myötähäpeää mutta myös hyväntahtoisia naurunhörähdyksiä. Suosikkiosuuteni illasta oli ehkä koko kollektiivin esittämä versio Sebun legendaarisesta Under the Sea -biisistä elokuvassa Pieni merenneito. Kertsissä laulettiin East-Germany, East-Germany eikä kappaleen holtiton bööna halunnut mereltä maalle vaan DDR:stä Unkarin kautta länteen.

Tänä viikonloppuna en kai mene Berliiniin eikä mulle edes tule vieraita. Hämmentävää. Mitä Frankfurtissa taas tehtiinkään silloin, kun ei ole töitä? Juoksennellaan sillan yli Puolaan ja takaisin, Puolaan ja takaisin? Huudetaan lauf lauf lauf lauf telkkarille? Pelataan Mario Kartia (en muuten ole pelannut varmaan kuukauteen)? Mulle kaikki heti nyt!

Ps. Syväluotaavaa jalkapalloanalyysia tänään Grundstufe 1A:n kanssa:

Ope: Hamy, onko Neuer sun suosikki Saksan joukkueessa?
Hamy: Joo.
Ope: Magda, entä kuka on sun suosikki?
Magda: *miettii* Minun suosikki on Podolski, koska hän on puolalainen.
Ope: Michael, kuka on sun suosikki?
Michael: Minun suosikki on Gomez.
Ope: Joo, Gomez on hyvä pelaaja. Minun suosikki on Hummels, koska hän on tosi kaunis.
Hamy, Magda: *huutonaurukohtaus*