Huh mikä tokkura! Minä, tämä talo ja jokatorstaiset aamuherätykset töihin kello yhdeksäksi ei vain kertakaikkiaan sovita yhteen. (Kyllä, aikaisin aamuni alkaa yhdeksältä Audimaxissa viiden minuutin kävelymatkan päässä. Saa inhota ja kadehtia, kaikki aamu-uniset.) Grundstufe 1A:n aktiiviosallistujista kolmella oli tänään (muun kuin suomen kielen) tentti ja kolme hintsusti vähemmän aktiivista opiskelijaa oli muuten vain poissa tunnilta, mutta juuri tänään se ei haitannut. Pidin yksityistunnin Magdalle, joka on yksi eturivin aktiiveistani.
Oli huippukivaa hengata yksin sellaisen opiskelijan kanssa, jota normaalisti näkee vain ryhmässä! Magda kertoi kuuntelevansa Radio Rockia netistä ja opiskelevansa suomea lukemalla ja kuuntelemalla biisien sanoja: sillä oli puhelimessaan Viikatetta, Jenni Vartiaista, PMMP:tä, Happoradiota ja Baddingia. (En osannut vastata, mitä tarkoittaa "sysiässä" Viikatteen samannimisessä biisissä, mutta kunnon ope kun olen, selvitin sen nyt jälkikäteen. Sysiässä on tietenkin pataässä. Ensi kerralla korttipakka mukaan...?) Sitten me harjoiteltiin hitaasti toistamalla ja nauraakäkättämällä diftongien ääntämistä, koska ne - erityisesti äy, öy ja yö - ovat Magdan murheenkryyni. Suurin osa porukasta puhuu äidinkielenään saksaa ja niille hankalinta kuulostaa olevan klusiilien ääntäminen ilman aspiraatiota, suomalainen r-äänne sekä pitkien ja lyhyiden äänteiden erottaminen toisistaan: oli kiva, että pystyin keskittymään yhden oppitunnin ajan pelkästään ryhmän puolalaiseen, jolla on ihan erilainen korostus (eikä lainkaan niin korvaanpistävä korostus, jos minulta kysytään).
Elämäni rakkaus Agnes tuli juuri suihkusta ja kysyi, lähdenkö kohta sen kanssa mensaan. Kyllä kiitos. Jos kohta kotona Suomessa omien kivojen kattiloideni ja kippojeni keskellä olenkin kokeista laiskin, olen täällä vielä laiskaa laiskempi. Joko syön mensassa tai sitten syön koko päivän aamiaista. Äiti, ehkä on parempi, ettet lue tätä. (Ei nyt sentään: aika usein myös paistan vihanneksia ja syön ne pastan kanssa. Joskus teen salaattia ja lisään siihen proteiininlähteen. Tilanne ei ole toivoton. Hedelmiäkin on aina.)
Ilma on jatkuvasti ihana ja tässäkin viikonlopussa on neljä päivää. Olen iloinen ja voin hyvin. Apua.
torstai 24. toukokuuta 2012
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Myrsky samanlaaaainen sydämessä soi
Ulkona jyrisee, murisee ja salamoi. Dramaattisen iltameikin väriset pilvet tulivat Oderin yli Puolan puolelta ja nyt taivas on ihan siinä rajoilla, putoaisiko niskaan vai ei. Juon laihanpuoleista kahvia ja fiilistelen. Agnes lukee tenttiin raidallisissa pyjamahousuissa. Minusta ukkosella ei voi oikein tehdä mitään, koska ilma roikkuu ja on hermostunut olo: pitää vain ottaa mukava asento ja keskittyä show'hun. En pelkää ukkosta, mutta minulla on tärkeitä ukkosmuistoja, joihin liittyy pelkoa - joko minä pelkäsin tai sitten joku muu. Ehkä juuri pelko aiheuttaa sen, että muistikuvat tietyistä hetkistä aktivoituvat heti, kun ilma tuoksuu ukkoselle.
Joskus pienenä olin mummin ja ukin mökillä Pielisellä Nurmeksessa, kun ukkosti kovasti. En muista, ketä muita mökissä oli mummin ja minun lisäksi, mutta muistan, miten mummia pelotti. Todennäköisesti muita aikuisia ei ollut paikalla - luultavasti muiden läsnäolo olisi vienyt huomiotani pois siitä, että aikuinen pelkää. Meidän piti tulla ikkunasta pois, kun salamoi: mummi oli kai sitä mieltä, että ukkonen voi tulla ikkunasta sisään. Kökötimme tuvan ainoalla sängyllä, joka ei ole ikkunan alla. Mökkisaaren kalliossa on pieni kuoppa, jonka Olli ja Lauri kihnuttivat vasaralla aikeenaan mennä kallion läpi Kiinaan. Sateen jälkeen kuopassa oli tilkka vettä ja havunneulasia.
Kielikurssin aikana Prahassa vuonna 2007 opin, että ukkoset ovat Keski-Euroopassa paljon suurempia kuin Suomessa. Muistan jonkun lämpöisen kadun, jolla kävelin paljain jaloin ukkosen jälkeen, koska halusin suojella kenkiäni tulvalta. Kolej Hostivařissa sain ensimmäisen myräkän alkaessa sätkyn, kun tuntui, että ukkonen kaataa koko kompleksin. Ensimmäinen reaktioni pelottavassa tilanteessa oli, että livistin Marcin kerrokseen - jostain syystä 22-vuotiaalle minulle oli itsestäänselvää, mistä kannattaa hakea turvaa ukkosella. Me istuttiin ikkunalaudalla katsomassa sadetta ja puhuttiin jostain eikä mistään ja käytävässä oli hämärää. Matkalla lähikauppaan oli polut täynnä etanoita, joita piti väistellä loikkien.
Ja sitten vielä ne kerrat, kun tuskaisina teinikesinä seurasin järvellä mylläävää ukkospanoraamaa huoneeni ikkunasta, poltin suitsuketta ja kirjoitin päiväkirjaani huomattavan viisaita ja omaperäisiä ajatuksia. Ukkonen, ukkonen, ukkonen. Olisipa kerran viikossa ukkonen. Nyt sataa vettä ja puista valkoisia terälehtiä ja Forststraßella vallitsee vedenpaisumus.
Joskus pienenä olin mummin ja ukin mökillä Pielisellä Nurmeksessa, kun ukkosti kovasti. En muista, ketä muita mökissä oli mummin ja minun lisäksi, mutta muistan, miten mummia pelotti. Todennäköisesti muita aikuisia ei ollut paikalla - luultavasti muiden läsnäolo olisi vienyt huomiotani pois siitä, että aikuinen pelkää. Meidän piti tulla ikkunasta pois, kun salamoi: mummi oli kai sitä mieltä, että ukkonen voi tulla ikkunasta sisään. Kökötimme tuvan ainoalla sängyllä, joka ei ole ikkunan alla. Mökkisaaren kalliossa on pieni kuoppa, jonka Olli ja Lauri kihnuttivat vasaralla aikeenaan mennä kallion läpi Kiinaan. Sateen jälkeen kuopassa oli tilkka vettä ja havunneulasia.
Kielikurssin aikana Prahassa vuonna 2007 opin, että ukkoset ovat Keski-Euroopassa paljon suurempia kuin Suomessa. Muistan jonkun lämpöisen kadun, jolla kävelin paljain jaloin ukkosen jälkeen, koska halusin suojella kenkiäni tulvalta. Kolej Hostivařissa sain ensimmäisen myräkän alkaessa sätkyn, kun tuntui, että ukkonen kaataa koko kompleksin. Ensimmäinen reaktioni pelottavassa tilanteessa oli, että livistin Marcin kerrokseen - jostain syystä 22-vuotiaalle minulle oli itsestäänselvää, mistä kannattaa hakea turvaa ukkosella. Me istuttiin ikkunalaudalla katsomassa sadetta ja puhuttiin jostain eikä mistään ja käytävässä oli hämärää. Matkalla lähikauppaan oli polut täynnä etanoita, joita piti väistellä loikkien.
Ja sitten vielä ne kerrat, kun tuskaisina teinikesinä seurasin järvellä mylläävää ukkospanoraamaa huoneeni ikkunasta, poltin suitsuketta ja kirjoitin päiväkirjaani huomattavan viisaita ja omaperäisiä ajatuksia. Ukkonen, ukkonen, ukkonen. Olisipa kerran viikossa ukkonen. Nyt sataa vettä ja puista valkoisia terälehtiä ja Forststraßella vallitsee vedenpaisumus.
tiistai 22. toukokuuta 2012
Se hetki, kun
Apua, minä en halua olla se tavallinen tarina, että ulukomaanblogi aloitetaan henkseleitä paukutellen ja kuukauden päästä blogi unohtuu! Enhaluaenhaluaenhalua! Uhmaan siis koko maailmaa ja kirjaan ylös päiviäni sen sijaan, että eläisin yhtä niistä (ulkona on helteinen ilta ja toisaalta mun pitäisi siivota ja tiskata ja suunnitella huomista ja ja ja).
Aurinko on paistanut, tuuli tuullut (Saksassa taitaa tuulla aina), pisamia nokkaan ja olkapäihin tulla puksahdellut ja juna vienyt. Puolalaisen krebaajan syntymäpäivät viime perjantaina peruttiin, koska juhlakalu makasi pedissään antibioottikuurilla. Kathleen oli koko viikonlopun töissä, Agnes luki tentteihin (oohh mannnn) ja ylipäänsä elementtitalot uhkasivat kaatua päälle, joten olin Berliinissä koko viikonlopun ja mulla oli oikein, oikein kivaa.
Perjantaina olin Marcellon ja sen napolilaisen, epäitalialaiselta näyttävän kaverin Sergion kanssa perusteellisen turisti (Sergio oli oikeasti turisti - minähän asun lähijunayhteyden päässä eli käytännössä omistan Berliinin). Käytiin DDR-museossa. Se oli jokseenkin sekava ja muodikkaan interaktiivinen ja juuri niin täynnä, kuin perjantai-iltapäivänä odottaa saattaa. Pelasin yksimaalista kikkeriä ehkä kuusivuotiaan saksalaisnulikan kanssa, joka hurrasi jokaista tekemäänsä maalia ikään kuin ei olisi huomannutkaan, että pelikentän ainoa maali oli se, jota minä puolustin. Tyypillistä. Tykkäsin silti esimerkiksi derkkutyylisestä asunnosta, joka oli lavastettu yhteen museon takakolkkaan: kahvikupit näytti samalta kuin mummilassa ja vessa samalta kuin mummun luona. Museokokemuksen jälkeen ostimme jostain museosaaren karvahattukojujen ja ampelmann-t-paitojen lomasta ylihintaiset Pilsner Urquellit (itse tykkäsin aina enemmän Gambrinuksesta ja Staropramenista) ja köllähdimme nurmikolle siihen, missä Palast der Republik ennen rapisi asbestia. Minulle on eksoottista, että kaupunki voi olla niin suuri, että keskelle sitä mahtuu julmetun suuri pläntti tyhjää; napolilaisille oli eksoottista, että suurkaupungin keskellä voi olla vihreää nurmea.
Ilta tuli nälkä muassaan ja turistioppaista jaloin johdatti minut ja Sergion Kreuzbergiin, jossa jonotimme gemüse kebabia PUOLITOISTA TUNTIA. Vaikka Sergio oli vähällä saada hermoromahduksen ja jouduimme hakemaan lähikaupasta Club Matea pysyäksemme valppaina, on pakko sanoa, että jonottaisin kyllä uudelleen - jonossa oli hyvä meno ja vegekebab pysäyttävän hyvää. Siinä oli paistettua munakoisoa, tuoretta minttua ja valtava pläjäys vihanneksia. Nam.
Illalla koin saman kliseisen hetken kuin miljoonatuhatsataa haahuilevaa ausländeriä ennen minua: poljin Liiviltä (Marcellon virolainen lääkärikämppis) lainaamallani pyörällä valoja vilkkuvan Neuköllnin läpi takaisin Kreuzbergiin ja ajattelin, että nyt se tapahtui, nyt minä rakastan Berliiniä. O'ou. Baari vanhassa telkkarikaupassa oli savuinen ja sillipurkintäysi ja Sergio rakastui joka toiseen tyttöön, jonka näki. (I would like to live in Berlin but I'm afraid it would be too much for my heart!)
Lauantaina helle hulmahti kaupunkiin. Kävimme Treptower Parkissa pällistelemässä neuvostomuistomerkkiä, joka oli juuri niin massiivinen kuin neuvostomuistomerkki voi massiivinen olla, hengasimme edellämainitussa puistossa ja olimme kaikenkaikkiaan myöhässä ja hitaita. Muistan ehkä Iinan joskus sanoneen, että saksalaisten kanssa on rankkaa olla turisti, koska niillä on aina niin tiukka aikataulu kaikelle. Italialaiset - ainakin nämä kaksi yksilöä - näköjään liikkuvat kuin raukeat etanat. Kymmenessä asteessa se saattaisi olla ärsyttävää, kahdessakymmenessäyhdeksässä ei niinkään.
Myöhässäolo ei suinkaan ole ainoa italialaisklisee, jonka voin Marcellon perusteella väittää pitävän paikkansa: se on myös järkyttävä pizza- ja kahvinatsi. Lauantai-iltana katsoimme Mestarien liigan finaalin jonkun melko keskittymishäiriöisen napolilaisen isännöimässä ravintolassa jossain päin eteläistä Berliiniä. Turistioppaista jaloin suhtautui ravintolan sapuskoihin lähinnä alentuvasti ja minä hihittelin, kun se bondasi tarjoilijan kanssa napoliksi. Sydämeni särkyi Schweinsteigerin puolesta. Jouduin vielä johonkin italialaiseen baariin ja koin toisen kliseisen hetken, kun jonkun syntymäpäivän kunniaksi joku lähetti kadulta taivaalle pienen valkoisen kuumailmapallon. Sai toivoa ja toivoin, vaikka kyynistyin jo kaksitoistavuotiaana, kun ketjukirje ei toteuttanut sitä, mitä lupasi.
Sunnuntaina grillasimme Tempelhofin entisellä lentokentällä. Suomessa ei ikinä, ikinä onnistuisi, että käytöstä poistettu lentokenttä siirtyy noin vain kaupunkilaisten käyttöön: se aidattaisiin takuulla ja verikoira olisi nilkassa kiinni sillä, joka sinne uteliaan nokkansa pistäisi. Kukaan ei rullaluistelisi entisellä kiitoradalla, soittaisi rumpua tai lennättäisi leijaa. Koska Berliini on aina ennen hellinyt mua paskalla säällä, en tietenkään ottanut tälläkään kertaa mukaan aurinkovoidetta tai -laseja, mutta mukana oli onneksi kalpea ja pisamainen Liivi ja suojakerroin 50. Marcellon saksanopettaja oli myös mukana pienen Olivia-tyttärensä kanssa, joka oli niin suloinen, että meinasin varastaa sen. Opin, että ujo saksalaislapsi houkutellaan vuorovaikutukseen tarjoamalla sille makkaraa. Joku kysyi Marcellolta, että niin sinä oot vissiin myös italialainen, ja se vastasi yeah, totally. En ole välttämättä vieläkään lakannut nauramasta. Ylipäänsä päivä oli leppeä ja aurinko armollinen. Tulin Frankfurtiin valoa täynnä ja löysin Agnes-paran kököttämästä tasan siitä, mihin sen perjantaina jätin.
Suomenkurssit soljuvat tai soljunevat. Laurin kanssa olen nyt kaksi viikkoa käynyt läpi yhtä kammottavaa vanhaa Unicert-koetta, jollaisen se haluaisi suorittaa tämän lukukauden jälkeen. Kamalaa, kapulaista tekstiä, jossa on paitsi paljon uusia sanoja, myös ihan järjettömiä rakenteita. Huippukivaa iltapäiväpuuhastelua tällaisella ilmalla. Onneksi pääsen suunnittelemaan tämän kevään Unicert-kokeen yhdessä Maaritin kanssa - minun ojassani on ainoan Oberstufe-opiskelijani lehmä ja se lehmä ei muuten kapulakieltä niele. Mitä Grundstufeihin tulee, ne ovat vieläkin ihania. Mitä Fforstiin tulee, se on yhä pystyssä, ja nyt lopetan tämän lätinän, koska Nina tuli juuri kylään.
Aurinko on paistanut, tuuli tuullut (Saksassa taitaa tuulla aina), pisamia nokkaan ja olkapäihin tulla puksahdellut ja juna vienyt. Puolalaisen krebaajan syntymäpäivät viime perjantaina peruttiin, koska juhlakalu makasi pedissään antibioottikuurilla. Kathleen oli koko viikonlopun töissä, Agnes luki tentteihin (oohh mannnn) ja ylipäänsä elementtitalot uhkasivat kaatua päälle, joten olin Berliinissä koko viikonlopun ja mulla oli oikein, oikein kivaa.
Perjantaina olin Marcellon ja sen napolilaisen, epäitalialaiselta näyttävän kaverin Sergion kanssa perusteellisen turisti (Sergio oli oikeasti turisti - minähän asun lähijunayhteyden päässä eli käytännössä omistan Berliinin). Käytiin DDR-museossa. Se oli jokseenkin sekava ja muodikkaan interaktiivinen ja juuri niin täynnä, kuin perjantai-iltapäivänä odottaa saattaa. Pelasin yksimaalista kikkeriä ehkä kuusivuotiaan saksalaisnulikan kanssa, joka hurrasi jokaista tekemäänsä maalia ikään kuin ei olisi huomannutkaan, että pelikentän ainoa maali oli se, jota minä puolustin. Tyypillistä. Tykkäsin silti esimerkiksi derkkutyylisestä asunnosta, joka oli lavastettu yhteen museon takakolkkaan: kahvikupit näytti samalta kuin mummilassa ja vessa samalta kuin mummun luona. Museokokemuksen jälkeen ostimme jostain museosaaren karvahattukojujen ja ampelmann-t-paitojen lomasta ylihintaiset Pilsner Urquellit (itse tykkäsin aina enemmän Gambrinuksesta ja Staropramenista) ja köllähdimme nurmikolle siihen, missä Palast der Republik ennen rapisi asbestia. Minulle on eksoottista, että kaupunki voi olla niin suuri, että keskelle sitä mahtuu julmetun suuri pläntti tyhjää; napolilaisille oli eksoottista, että suurkaupungin keskellä voi olla vihreää nurmea.
Ilta tuli nälkä muassaan ja turistioppaista jaloin johdatti minut ja Sergion Kreuzbergiin, jossa jonotimme gemüse kebabia PUOLITOISTA TUNTIA. Vaikka Sergio oli vähällä saada hermoromahduksen ja jouduimme hakemaan lähikaupasta Club Matea pysyäksemme valppaina, on pakko sanoa, että jonottaisin kyllä uudelleen - jonossa oli hyvä meno ja vegekebab pysäyttävän hyvää. Siinä oli paistettua munakoisoa, tuoretta minttua ja valtava pläjäys vihanneksia. Nam.
Illalla koin saman kliseisen hetken kuin miljoonatuhatsataa haahuilevaa ausländeriä ennen minua: poljin Liiviltä (Marcellon virolainen lääkärikämppis) lainaamallani pyörällä valoja vilkkuvan Neuköllnin läpi takaisin Kreuzbergiin ja ajattelin, että nyt se tapahtui, nyt minä rakastan Berliiniä. O'ou. Baari vanhassa telkkarikaupassa oli savuinen ja sillipurkintäysi ja Sergio rakastui joka toiseen tyttöön, jonka näki. (I would like to live in Berlin but I'm afraid it would be too much for my heart!)
Lauantaina helle hulmahti kaupunkiin. Kävimme Treptower Parkissa pällistelemässä neuvostomuistomerkkiä, joka oli juuri niin massiivinen kuin neuvostomuistomerkki voi massiivinen olla, hengasimme edellämainitussa puistossa ja olimme kaikenkaikkiaan myöhässä ja hitaita. Muistan ehkä Iinan joskus sanoneen, että saksalaisten kanssa on rankkaa olla turisti, koska niillä on aina niin tiukka aikataulu kaikelle. Italialaiset - ainakin nämä kaksi yksilöä - näköjään liikkuvat kuin raukeat etanat. Kymmenessä asteessa se saattaisi olla ärsyttävää, kahdessakymmenessäyhdeksässä ei niinkään.
Myöhässäolo ei suinkaan ole ainoa italialaisklisee, jonka voin Marcellon perusteella väittää pitävän paikkansa: se on myös järkyttävä pizza- ja kahvinatsi. Lauantai-iltana katsoimme Mestarien liigan finaalin jonkun melko keskittymishäiriöisen napolilaisen isännöimässä ravintolassa jossain päin eteläistä Berliiniä. Turistioppaista jaloin suhtautui ravintolan sapuskoihin lähinnä alentuvasti ja minä hihittelin, kun se bondasi tarjoilijan kanssa napoliksi. Sydämeni särkyi Schweinsteigerin puolesta. Jouduin vielä johonkin italialaiseen baariin ja koin toisen kliseisen hetken, kun jonkun syntymäpäivän kunniaksi joku lähetti kadulta taivaalle pienen valkoisen kuumailmapallon. Sai toivoa ja toivoin, vaikka kyynistyin jo kaksitoistavuotiaana, kun ketjukirje ei toteuttanut sitä, mitä lupasi.
Sunnuntaina grillasimme Tempelhofin entisellä lentokentällä. Suomessa ei ikinä, ikinä onnistuisi, että käytöstä poistettu lentokenttä siirtyy noin vain kaupunkilaisten käyttöön: se aidattaisiin takuulla ja verikoira olisi nilkassa kiinni sillä, joka sinne uteliaan nokkansa pistäisi. Kukaan ei rullaluistelisi entisellä kiitoradalla, soittaisi rumpua tai lennättäisi leijaa. Koska Berliini on aina ennen hellinyt mua paskalla säällä, en tietenkään ottanut tälläkään kertaa mukaan aurinkovoidetta tai -laseja, mutta mukana oli onneksi kalpea ja pisamainen Liivi ja suojakerroin 50. Marcellon saksanopettaja oli myös mukana pienen Olivia-tyttärensä kanssa, joka oli niin suloinen, että meinasin varastaa sen. Opin, että ujo saksalaislapsi houkutellaan vuorovaikutukseen tarjoamalla sille makkaraa. Joku kysyi Marcellolta, että niin sinä oot vissiin myös italialainen, ja se vastasi yeah, totally. En ole välttämättä vieläkään lakannut nauramasta. Ylipäänsä päivä oli leppeä ja aurinko armollinen. Tulin Frankfurtiin valoa täynnä ja löysin Agnes-paran kököttämästä tasan siitä, mihin sen perjantaina jätin.
Suomenkurssit soljuvat tai soljunevat. Laurin kanssa olen nyt kaksi viikkoa käynyt läpi yhtä kammottavaa vanhaa Unicert-koetta, jollaisen se haluaisi suorittaa tämän lukukauden jälkeen. Kamalaa, kapulaista tekstiä, jossa on paitsi paljon uusia sanoja, myös ihan järjettömiä rakenteita. Huippukivaa iltapäiväpuuhastelua tällaisella ilmalla. Onneksi pääsen suunnittelemaan tämän kevään Unicert-kokeen yhdessä Maaritin kanssa - minun ojassani on ainoan Oberstufe-opiskelijani lehmä ja se lehmä ei muuten kapulakieltä niele. Mitä Grundstufeihin tulee, ne ovat vieläkin ihania. Mitä Fforstiin tulee, se on yhä pystyssä, ja nyt lopetan tämän lätinän, koska Nina tuli juuri kylään.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Kielenhuolto, rakkaani
Kolmen päivän silmittömän rehkimisen (?) jälkeen olen epäilemättä ansainnut nelipäiväisen viikonlopun. Christi Himmelfahrt, olet tervetullut! Huomenna aion nukkua niin pitkään, etten enää eläessäni halua sänkyä ja pyjamaa nähdäkään, ja tehdä ensi viikon tunnit valmiiksi, jotta saan viikonlopun ajan olla hiirenä pöydällä. Perjantaina taas on Fforstissa asuvan Michałin synttärit. Michał on kielenhuollollisesti haastava nimi: se äännetään 'Michaw' tai 'Michao' tai jotain siltä väliltä, ja jos mä puhuisin siitä suomeksi, ääntäisin epäilemättä 'Michaon synttärit'. Pitäisi siis kai kirjoittaa "Michał'n synttärit", koska kun vieraskielisen nimen lopussa oleva konsonantti äännetään vokaalina, nimen ja sijapäätteen väliin tulee heittomerkki. Perun siis puheeni: perjantaina on Michał'n synttärit, ei Michałin. Missä olimmekaan? Perjantaina on synttärit. Koska Michał on aika kova joraamaan (tunnenkohan yhtään puolalaista, joka ei olisi?), synttäreillä epäilemättä tanssitaan. Lauantaiksi ja sunnuntaiksi menen varmaan Berliiniin.
Kämppikseni Agnes on ollut viime päivinä aivan silmittömän söpö. Se lukee parhaillaan johonkin hirviömäiseen tenttiin. Kun lukuflow on päällä, asunnossa on aika hiljaista, mutta kun ei enää huvittaisi, sen huoneesta alkaa kuulua syviä, tuskaisia huokauksia ja hiljaisia oohhh mannn -manailuja. Eilen illalla täytyi mennä kysymään, onko jokin hätänä, kun manailu yltyi suorastaan aggressiiviseksi. Siellä se istui katsomassa jalkapalloa edessään läjä vastenmielisen näköisiä matikanlaskuja. Kun Agnes katsoo yksin jalkapalloa, siitä kuuluu "jjaa. go go go go go. links. neeeiinnn!". Ei sitä voi kuin rakastaa. Myös lauluesitykset kuulokkeet korvilla kuuluvat suosikkeihini.
Levyraati Grundstufe 1B:n kanssa meni mukavasti. Jukka Poika oli niiden ehdoton suosikki (mihin vanha reggaenvihaaja toki suhtautui hyväksyen). Oli kiva nähdä, miten oman mielipiteen ilmaiseminen oli useimmille tärkeää: ne selasivat kappaleiden aikana kuumeisesti sanakirjojaan, kuvasivat kappaleita "kepeiksi" ja "tarmokkaiksi" ja pyrkivät ilmaisemaan tosi abstrakteja ajatuksia.
Nyt täytyy juostakipaista tramiin - mulla on mukana kahdeksansataa kiloa kirjoja, joita en jaksa kantaa, ja taivaskin roikkuu aika sateisen näköisenä.
Kämppikseni Agnes on ollut viime päivinä aivan silmittömän söpö. Se lukee parhaillaan johonkin hirviömäiseen tenttiin. Kun lukuflow on päällä, asunnossa on aika hiljaista, mutta kun ei enää huvittaisi, sen huoneesta alkaa kuulua syviä, tuskaisia huokauksia ja hiljaisia oohhh mannn -manailuja. Eilen illalla täytyi mennä kysymään, onko jokin hätänä, kun manailu yltyi suorastaan aggressiiviseksi. Siellä se istui katsomassa jalkapalloa edessään läjä vastenmielisen näköisiä matikanlaskuja. Kun Agnes katsoo yksin jalkapalloa, siitä kuuluu "jjaa. go go go go go. links. neeeiinnn!". Ei sitä voi kuin rakastaa. Myös lauluesitykset kuulokkeet korvilla kuuluvat suosikkeihini.
Levyraati Grundstufe 1B:n kanssa meni mukavasti. Jukka Poika oli niiden ehdoton suosikki (mihin vanha reggaenvihaaja toki suhtautui hyväksyen). Oli kiva nähdä, miten oman mielipiteen ilmaiseminen oli useimmille tärkeää: ne selasivat kappaleiden aikana kuumeisesti sanakirjojaan, kuvasivat kappaleita "kepeiksi" ja "tarmokkaiksi" ja pyrkivät ilmaisemaan tosi abstrakteja ajatuksia.
Nyt täytyy juostakipaista tramiin - mulla on mukana kahdeksansataa kiloa kirjoja, joita en jaksa kantaa, ja taivaskin roikkuu aika sateisen näköisenä.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
We are superheroes, this is what we do!
Tulin pari tuntia sitten kotiin Berliinistä pikaviikonloppua viettämästä ja nyt köllöttelen sohvalla tyytyväisenä täyden mahani kanssa, pitkästä aikaa paksu villapaita päällä. Taivas on harmaa ja tuuli kylmä niin Berliinissä kuin Frankfurtissakin,
mutta henkilökohtaisesti sanoisin, että viikonloppu oli oikea aurinkodisco.
Lähdin Berliiniin aikeenani hankkia viimein uusi, kunnollinen olkalaukku kaikelle sille roinalle, jota opettajattaren mukana päivittäin kulkee. No, eipä löytynyt. Sitä, mitä etsii, ei ikinä löydy. Mekon ostin yhdestä second hand -kaupasta, ja kävin taas syömässä myöhäisen aamupalan Morgenrotissa. (Olin Berliinissä lauantaiaamuna jo aikaisin, koska pääsin kello 8.40 lähtevällä junalla normaalia halvemmalla - Nina ja pari kaveriaan menivät ryhmälipulla Hampuriin yhden Hannon läksiäisiin, ja lippujengiin mahtui ylimääräinen suomalaispummi.) Flaneerasin pitkään katuja sinne tänne, eksyskelin ja kurkin sisäpihoille.
Iltapäivällä sovin tapaavani Marcellon Neptunbrunnenin lähellä. Siellä oli Occupy Berlin -liikkeen kokoontuminen ja aika hemmetisti ihmisiä, puheita, musiikkia ja flyerinjakajaa jos jonkinlaista. Hytisin tuulessa ja katselin ihmisiä ja tunnelmia ja mietin, että no niin, puhelimessa on saldoa jotain kymmenen senttiä ja akku jo nyt punaisella ja mun pitäisi löytää täältä tyyppi, jonka olen tavannut viimeksi vuonna 2008. (Tapasin Marcellon Prahassa herran vuonna Erasmus joissain epämääräisissä olosuhteissa Riston kautta ja tähänastinen vuorovaikutuksemme on koostunut satunnaisesta Facebook-linkkien tykkäyksestä.)
Olipa onni, että etsimäni henkilö oli pukeutunut supersankariksi! Ei ollut järin vaikea löytää aukion ainoaa sukkahousuihin pukeutunutta italialaista, jonka mukana oli kaksi erittäin näkyvää ja kuuluvaa espanjalaista supersankaria. Irian hahmo oli uran ja perheen välillä tasapainotteleva uskomaton Wire Walker Woman, Elenan jonkinlainen valkoinen hörsö, jonka supervoima on kyseenalaistaa vallitseva kulttuuri, ja Marcellon hahmo oli Precaryon, ylikoulutettu baarityöntekijä.
Wire Walker Woman on siis arkkitehti ja yksinhuoltajaäiti, joka liikkuu, juoksee, lentää, reagoi, ajattelee ja aistii huomattavasti tavallista ihmistä tehokkaammin. Kyseinen supersankari pystyy myös jakautumaan useaan paikkaan samanaikaisesti. Wire Walker Woman taistelee sukupuoleen perustuvaa syrjintää vastaan työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Sillä oli äärettömän hieno kostyymi - värikäs ja sirkusmainen - ja käsissä narujen päässä lasipallot, joista toisessa oli vaippoja ja leluja, toisessa toimistomateriaalia. Precaryon puolestaan on puhelin-, baari- ja ravintolatyöntekijä, joka taitaa multitaskingin, puhuu kaikkia kieliä eikä koskaan pääse koulutustaan vastaavaan työhön. Sillä oli tyylikäs, batmanmainen puku, tohtorinhattu, kivat sukkikset ja uumalla vessapaperiteline, josta se jakoi ohikulkijoille vessapaperiin painettuja maisterinpapereita. Aivan mielettömät puvut - joku Elenan ja Irian ompelijakaveri oli tehnyt ne. Myös Elenan valkoinen käsitehäkkyräpuku oli käsittämättömän hieno, vaikka hahmo ehkä oli supervoimiltaan hieman muita abstraktimpi. (En sitä paitsi tajunnut ottaa siltä flyeria, joka mahdollisesti olisi valaissut konseptia...)
No, sukkiksissa oli kylmä, ja supersankarit olivat pelastaneet maailmaa ja monta tuntia. Lähdettiin U-Bahnilla Irian luo. Jos ette koskaan ole matkustaneet metrossa kolmen supersankarin kanssa, kokeilkaa ihmeessä. Elena sanoi Marcellolle myöhemmin, että mä muistutan jotain niiden saksalaista kaveria, paitsi että hymyilen huomattavasti enemmän - kumma juttu hei! Näin päivän aikana kaksi niin kadehdittavaa kämppää, etten tiedä taas miten päin olla täällä meidän DDR-taivaassa. Voisiko joku seuraavaksi viedä mut Berliinissä johonkin tosi rumaan asuntoon? Kaupungissa oli illalla joku Saksan liigan jalkapallopeli - päivällä U-Bahn oli täynnä huutavia kelta-mustapaitaisia mölyapinoita, illalla kadut täynnä tööttääviä autoja. Juotiin oluet jossain vanhassa, tunnelmallisessa paikassa Kreuzbergissa, pianon vieressä ikkunapöydässä, jossa tuntui kuin olisi istunut akvaariossa, ja ohi lipui mölisevien, tuuttaavien autojen virta. Melko MM-95. Mitä sukkahoususankariin tulee, Erasmus-aika ei vaan lakkaa suomasta hedelmiään (hihhih), vaikka Prahasta on jo vuosia. Maailman aurinkoisin tyyppi, ja sen kaveritkin oli tosi mukavia.
Nyt on uusi viikko edessä ja univelkaa. Onneksi huomenna ei ala tunnit aikaisin. Frankfurtissa ei nähtävästi mitään uutta: Agnes-parka kököttää huoneessaan ja huokailee tenttimateriaalien kanssa, talo on poikkeuksellisen hiljaa.
Lähdin Berliiniin aikeenani hankkia viimein uusi, kunnollinen olkalaukku kaikelle sille roinalle, jota opettajattaren mukana päivittäin kulkee. No, eipä löytynyt. Sitä, mitä etsii, ei ikinä löydy. Mekon ostin yhdestä second hand -kaupasta, ja kävin taas syömässä myöhäisen aamupalan Morgenrotissa. (Olin Berliinissä lauantaiaamuna jo aikaisin, koska pääsin kello 8.40 lähtevällä junalla normaalia halvemmalla - Nina ja pari kaveriaan menivät ryhmälipulla Hampuriin yhden Hannon läksiäisiin, ja lippujengiin mahtui ylimääräinen suomalaispummi.) Flaneerasin pitkään katuja sinne tänne, eksyskelin ja kurkin sisäpihoille.
Iltapäivällä sovin tapaavani Marcellon Neptunbrunnenin lähellä. Siellä oli Occupy Berlin -liikkeen kokoontuminen ja aika hemmetisti ihmisiä, puheita, musiikkia ja flyerinjakajaa jos jonkinlaista. Hytisin tuulessa ja katselin ihmisiä ja tunnelmia ja mietin, että no niin, puhelimessa on saldoa jotain kymmenen senttiä ja akku jo nyt punaisella ja mun pitäisi löytää täältä tyyppi, jonka olen tavannut viimeksi vuonna 2008. (Tapasin Marcellon Prahassa herran vuonna Erasmus joissain epämääräisissä olosuhteissa Riston kautta ja tähänastinen vuorovaikutuksemme on koostunut satunnaisesta Facebook-linkkien tykkäyksestä.)
Olipa onni, että etsimäni henkilö oli pukeutunut supersankariksi! Ei ollut järin vaikea löytää aukion ainoaa sukkahousuihin pukeutunutta italialaista, jonka mukana oli kaksi erittäin näkyvää ja kuuluvaa espanjalaista supersankaria. Irian hahmo oli uran ja perheen välillä tasapainotteleva uskomaton Wire Walker Woman, Elenan jonkinlainen valkoinen hörsö, jonka supervoima on kyseenalaistaa vallitseva kulttuuri, ja Marcellon hahmo oli Precaryon, ylikoulutettu baarityöntekijä.
Wire Walker Woman on siis arkkitehti ja yksinhuoltajaäiti, joka liikkuu, juoksee, lentää, reagoi, ajattelee ja aistii huomattavasti tavallista ihmistä tehokkaammin. Kyseinen supersankari pystyy myös jakautumaan useaan paikkaan samanaikaisesti. Wire Walker Woman taistelee sukupuoleen perustuvaa syrjintää vastaan työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Sillä oli äärettömän hieno kostyymi - värikäs ja sirkusmainen - ja käsissä narujen päässä lasipallot, joista toisessa oli vaippoja ja leluja, toisessa toimistomateriaalia. Precaryon puolestaan on puhelin-, baari- ja ravintolatyöntekijä, joka taitaa multitaskingin, puhuu kaikkia kieliä eikä koskaan pääse koulutustaan vastaavaan työhön. Sillä oli tyylikäs, batmanmainen puku, tohtorinhattu, kivat sukkikset ja uumalla vessapaperiteline, josta se jakoi ohikulkijoille vessapaperiin painettuja maisterinpapereita. Aivan mielettömät puvut - joku Elenan ja Irian ompelijakaveri oli tehnyt ne. Myös Elenan valkoinen käsitehäkkyräpuku oli käsittämättömän hieno, vaikka hahmo ehkä oli supervoimiltaan hieman muita abstraktimpi. (En sitä paitsi tajunnut ottaa siltä flyeria, joka mahdollisesti olisi valaissut konseptia...)
No, sukkiksissa oli kylmä, ja supersankarit olivat pelastaneet maailmaa ja monta tuntia. Lähdettiin U-Bahnilla Irian luo. Jos ette koskaan ole matkustaneet metrossa kolmen supersankarin kanssa, kokeilkaa ihmeessä. Elena sanoi Marcellolle myöhemmin, että mä muistutan jotain niiden saksalaista kaveria, paitsi että hymyilen huomattavasti enemmän - kumma juttu hei! Näin päivän aikana kaksi niin kadehdittavaa kämppää, etten tiedä taas miten päin olla täällä meidän DDR-taivaassa. Voisiko joku seuraavaksi viedä mut Berliinissä johonkin tosi rumaan asuntoon? Kaupungissa oli illalla joku Saksan liigan jalkapallopeli - päivällä U-Bahn oli täynnä huutavia kelta-mustapaitaisia mölyapinoita, illalla kadut täynnä tööttääviä autoja. Juotiin oluet jossain vanhassa, tunnelmallisessa paikassa Kreuzbergissa, pianon vieressä ikkunapöydässä, jossa tuntui kuin olisi istunut akvaariossa, ja ohi lipui mölisevien, tuuttaavien autojen virta. Melko MM-95. Mitä sukkahoususankariin tulee, Erasmus-aika ei vaan lakkaa suomasta hedelmiään (hihhih), vaikka Prahasta on jo vuosia. Maailman aurinkoisin tyyppi, ja sen kaveritkin oli tosi mukavia.
Nyt on uusi viikko edessä ja univelkaa. Onneksi huomenna ei ala tunnit aikaisin. Frankfurtissa ei nähtävästi mitään uutta: Agnes-parka kököttää huoneessaan ja huokailee tenttimateriaalien kanssa, talo on poikkeuksellisen hiljaa.
perjantai 11. toukokuuta 2012
Ainaiset yllätykset, erot ja kohtaamiset
Herranen aika, että oli eilen kivaa! Alakerrassa oli eri maiden yliopistojen kv-toimistotyöntekijöiden kokoontumisajot. Osallistujat olivat pääasiassa keski-ikäisiä ja krebasivat kuin hullut. Istuskelin ensin pitkään joen rannalla Fforstin-bestiksieni kanssa, mutta kun ilma kävi vähän kylmemmäksi, menimme sisälle joraamaan. Todennäköinen tuleva kämppikseni Piotr valloitti tanssilattian ja kv-rouvien sydämet. Nauroin illan aikana niin paljon, että naamaan sattuu vieläkin. Ilmeisesti kuontaloni meni kiharalle silkasta ilosta - kun heräsin tänään, näytin jostain syystä aivan Hanneli-tädiltäni 80-luvulla.
Tästä päivästä tuskin tulee järin tehokas. Kello on nyt kaksi enkä vielä ole päässyt edes suihkuun. Onneksi Nina ja minä istuttiin eilen pitkään Fforstin sotkuisessa kirjastohuoneessa ja sain maanantain ja tiistain tunnit suunniteltua. Grundstufe 1B:n tiistain tuntiin meni rutosti aikaa, koska menin lupaamaan, että teen niille listan suositusta suomalaisesta (ja suomenkielisestä) musiikista juuri nyt. Siispä piti...
1. Haravoida radiokanavien listoja ja virallista listaa.
2. Kauhistella. Kuunnella huonoa musiikkia. Kuunnella hyvää musiikkia.
3. Suorittaa hienoista karsintaa. Sitä päivää nimittäin ei tule, jona soitan oppitunnilla Petri Nygårdia.
4. Ladata kappaleet.
5. Kopioida kappaleiden sanat. (Opiskelijoiden on kivempi kuunnella, jos ne voi samalla seurata sanoja paperista.)
Sain kasaan seitsemän: Jukka Poika, PMMP, Paleface, Apulanta, Pariisin kevät, Chisu sekä Herra Ylppö & Ihmiset. Meneekö sinne päinkään?
Keskiviikkona oli kielikeskuksen uudistuneen itseopiskelustudion avajaiset. Neljä opiskelijaa soitti jousia ja huilua, iloinen valkohapsinen johtajamme piti puheen, kohotettiin malja, kierrettiin ihmettelemässä kielistudioiden Stieg Larsson -laitteistoa ja katsottiin lyhyt esittelyvideo kielikeskuksesta. Video ei valitettavasti ole vielä kielikeskuksen kotisivuilla, vaikka sitä sinne lupailtiin. Se oli juuri sellainen, kuin kielikeskuksen esittelyvideon kuuluukin olla: kasarimusiikkia, jähmeää opiskelun esittämistä ja opiskelijoita kiusallisissa lähikuvissa kehumassa laitosta eri kielillä. Huippukamaa.
Tästä päivästä tuskin tulee järin tehokas. Kello on nyt kaksi enkä vielä ole päässyt edes suihkuun. Onneksi Nina ja minä istuttiin eilen pitkään Fforstin sotkuisessa kirjastohuoneessa ja sain maanantain ja tiistain tunnit suunniteltua. Grundstufe 1B:n tiistain tuntiin meni rutosti aikaa, koska menin lupaamaan, että teen niille listan suositusta suomalaisesta (ja suomenkielisestä) musiikista juuri nyt. Siispä piti...
1. Haravoida radiokanavien listoja ja virallista listaa.
2. Kauhistella. Kuunnella huonoa musiikkia. Kuunnella hyvää musiikkia.
3. Suorittaa hienoista karsintaa. Sitä päivää nimittäin ei tule, jona soitan oppitunnilla Petri Nygårdia.
4. Ladata kappaleet.
5. Kopioida kappaleiden sanat. (Opiskelijoiden on kivempi kuunnella, jos ne voi samalla seurata sanoja paperista.)
Sain kasaan seitsemän: Jukka Poika, PMMP, Paleface, Apulanta, Pariisin kevät, Chisu sekä Herra Ylppö & Ihmiset. Meneekö sinne päinkään?
Keskiviikkona oli kielikeskuksen uudistuneen itseopiskelustudion avajaiset. Neljä opiskelijaa soitti jousia ja huilua, iloinen valkohapsinen johtajamme piti puheen, kohotettiin malja, kierrettiin ihmettelemässä kielistudioiden Stieg Larsson -laitteistoa ja katsottiin lyhyt esittelyvideo kielikeskuksesta. Video ei valitettavasti ole vielä kielikeskuksen kotisivuilla, vaikka sitä sinne lupailtiin. Se oli juuri sellainen, kuin kielikeskuksen esittelyvideon kuuluukin olla: kasarimusiikkia, jähmeää opiskelun esittämistä ja opiskelijoita kiusallisissa lähikuvissa kehumassa laitosta eri kielillä. Huippukamaa.
torstai 10. toukokuuta 2012
Kasin tyttö
Se on täytetty, sano Sanna ku graduarvosanan sai! Viimein, vii-mein voin olla ihan varma siitä, etten joudu kohtaamaan gradua muualla kuin painajaisissani. Sain vielä tosi hyvän arvosanankin (magnan!) siihen nähden, että pelasin gradua tehdessäni niin silmittömän paljon kalapeliä. Ja nyt mulla ei sitten ole sitä graduskumppaa numero kolme, äh!
Onneksi mulla on kiva kämppis (jonka housut repesivät äsken), joka juuri tuli ovelleni kysymään, mentäiskö alas. Siellä on taas jotkut kv-toimistoon liittyvät pippalot ja ilmaista olutta. Graduolut? Graduolut.
Ihanaa viikonloppua! Iloitelkaa!
Onneksi mulla on kiva kämppis (jonka housut repesivät äsken), joka juuri tuli ovelleni kysymään, mentäiskö alas. Siellä on taas jotkut kv-toimistoon liittyvät pippalot ja ilmaista olutta. Graduolut? Graduolut.
Ihanaa viikonloppua! Iloitelkaa!
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Metsä palaa rajan takana
Aion soittaa Grundstufe 1B:lle (puoli vuotta opiskelleille) huomenna Leevi and The Leavingsiä, Scandinavian Music Groupia ja GG Caravania, koska...
1) ...kertaamme huomenna asumis- ja kotisanastoa. Tämä on aikamoinen suomenopetusklisee. ("On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja...")
2) ...haluan antaa kannustavan esimerkin siitä, että vaikkei ymmärrä kaikkia sanoja, voi ymmärtää paljon siitä, mitä laulussa sanotaan. ("Tyttö on kaunis ja ystävällinen. Minä vihaan häntä.")
Ei kun siis...
3) ...haluan havainnollistaa sitä, miltä muulta suomen kieli voi kuulostaa kuin minulta tai meidän oppikirjalta. ("Olen Hanna Lahtinen. Asun Espoossa.") Lisäksi mulla on vähän syyllinen olo, kun olen reipas ja dynaaminen nuori ope ja silti me ollaan viime viikot tehty vaan kaikkia ankeita juttuja. Pah! Nyt alkaa disko! Jos mielessäsi on huippubiisejä suomenopetuksen tarpeisiin, anna vihje. (Ei Kaija Koota.)
Viimeisen muutaman päivän aikana mulla on ensimmäistä kertaa täällä ollut kova ikävä johonkin tai jotakuta, tässä tapauksessa kotiin ja kotia (eli tyyppejä, jotka sen tekevät - fyysisestihän mulla ei ole Suomessa nyt omaa kotia). Se on tervettä: siksi siitä nyt lyhyesti raportoitakoon. Ensimmäinen ikävänpläjäys tuli lauantaina, kun koin olevani huono, laiska ja vastuuton eikä Iina ollut Facebook-chatissa (kröhöm). Toinen tuli eilen illalla, kun jostain syystä avasin Suomen-liittymäni tekstiviestit viimeisten Tampereen-päivien ajalta ja olin yhtäkkiä todella elävästi siinä (kamalassa? kivassa? kamalassa?) läksiäistenjälkeisessä lauantaissa Tampereella, jolloin mun piti pakata koko elämäni laatikoihin mutta meninkin Laurin kanssa teatteriin ja munkkikahveille ja sitten vielä Iinan, Emmin ja Joonaksen kanssa pizzalle ja jätskille. Kolmas ikävä tuli salakavalasti, kun kuuntelin äsken Vieläkö soitan banjoa -biisiä. Siitä tulee aina Pekkanen mieleen. Kuuntelin sen sitten kolmesti ja joka kerta ärsytti se banjokohta (ja joka kerta kuulin "tämä on viimeinen laulu" -kohdassa enemmän Reetan kuin Terhin).
Nordische Filmreihe näytti tänään Skavabölen pojat, jonka näin itse ekaa kertaa eeppisellä bussimatkallani tänne. Nyt toisella katsomiskerralla ahdisti aika paljon se Martti Suosalon kännikala elokuvan loppupäässä ja ärsytti se, miten teini-Rupertin muistelua havainnollistetaan kaikenmaailman lumisateella sisätiloissa ja kummittelulla. Lapsinäyttelijöistä tykkäsin vieläkin. Nyt saan parin viikon ajan chillata ruotsalaisten ja norjalaisten elokuvien parissa eikä tarvitse miettiä, että ei saakeli, tässäkin elokuvassa saunotaan ja joku on koko ajan kännissä.
Alakerrassa oli tänään kansainvälisen toimiston järjestämä iltama amerikkalaisille opiskelijoille, jotka ovat täällä kesäkoulussa. Käväisin siellä toteamassa, että rahalla saa ja hepalla pääsee - rikkaanpullea kesäkouluohjelma oli saanut aikaiseksi, että Fforstin alakerta oli oikeasti kerrankin kiillotetun näköinen. Kesäkoululaisten saksalainen opas kv-toimistosta kuiskutti pari aika liikuttavaa julkiseen liikenteeseen liittyvää kysymystä, jotka ovat askarruttaneet vieraita. ("Meidän majapaikkaan pääsee siis kaikilla punaisilla busseilla?" "Eeei, vaan kaikilla busseilla, joissa on numero kaksi ja jotka menevät oikeaan suuntaan." "Ai meneekö niitä busseja eri suuntiin?!")
Lisäksi mulla oli tänään Grundstufe 1B:n ja Oberstufen tunnit. Oberstufella eli istunnoillani puolisuomalaisen Laurin kanssa on selvästi vähän huono karma. Viime viikolla oli se vappufloppi; tällä viikolla totesimme, että luokassa, jossa meillä tavallisesti on treffit, istui joukko oikislaisia. No, kökötettiin sitten mensassa ja aurinko porotti silmään. Muuten tunnissa ei ollut vikaa - tuntuu, että alan pikkuhiljaa päästä völjyyn sen suhteen, mitä Lauri osaa ja mistä sille on hyötyä. Mittelstufe-Romanin kanssa olen vieläkin vähän metsässä. Vaikeaa, kun näkee vain kerran viikossa.
Agnes soittaa kitaraa ihanasti parhaillaan. Mäkin haluan osata. Auttais varmaan, jos joskus harjoittelisin.
1) ...kertaamme huomenna asumis- ja kotisanastoa. Tämä on aikamoinen suomenopetusklisee. ("On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja...")
2) ...haluan antaa kannustavan esimerkin siitä, että vaikkei ymmärrä kaikkia sanoja, voi ymmärtää paljon siitä, mitä laulussa sanotaan. ("Tyttö on kaunis ja ystävällinen. Minä vihaan häntä.")
3) ...haluan pelotella niitä! ("Ja
se bändi joka stokan edes tuuttaa, mult saa viimisenki egen. Ei
oo negatiivisuutta jos huutaa: "Jengi on näätä!"
"Minä minä mää mää!" Pidä
pidä pääs jääkylmänä, sydämes
lämpö niinku Peilari, Lindgren, Redi ja Brandon.")
3) ...haluan havainnollistaa sitä, miltä muulta suomen kieli voi kuulostaa kuin minulta tai meidän oppikirjalta. ("Olen Hanna Lahtinen. Asun Espoossa.") Lisäksi mulla on vähän syyllinen olo, kun olen reipas ja dynaaminen nuori ope ja silti me ollaan viime viikot tehty vaan kaikkia ankeita juttuja. Pah! Nyt alkaa disko! Jos mielessäsi on huippubiisejä suomenopetuksen tarpeisiin, anna vihje. (Ei Kaija Koota.)
Viimeisen muutaman päivän aikana mulla on ensimmäistä kertaa täällä ollut kova ikävä johonkin tai jotakuta, tässä tapauksessa kotiin ja kotia (eli tyyppejä, jotka sen tekevät - fyysisestihän mulla ei ole Suomessa nyt omaa kotia). Se on tervettä: siksi siitä nyt lyhyesti raportoitakoon. Ensimmäinen ikävänpläjäys tuli lauantaina, kun koin olevani huono, laiska ja vastuuton eikä Iina ollut Facebook-chatissa (kröhöm). Toinen tuli eilen illalla, kun jostain syystä avasin Suomen-liittymäni tekstiviestit viimeisten Tampereen-päivien ajalta ja olin yhtäkkiä todella elävästi siinä (kamalassa? kivassa? kamalassa?) läksiäistenjälkeisessä lauantaissa Tampereella, jolloin mun piti pakata koko elämäni laatikoihin mutta meninkin Laurin kanssa teatteriin ja munkkikahveille ja sitten vielä Iinan, Emmin ja Joonaksen kanssa pizzalle ja jätskille. Kolmas ikävä tuli salakavalasti, kun kuuntelin äsken Vieläkö soitan banjoa -biisiä. Siitä tulee aina Pekkanen mieleen. Kuuntelin sen sitten kolmesti ja joka kerta ärsytti se banjokohta (ja joka kerta kuulin "tämä on viimeinen laulu" -kohdassa enemmän Reetan kuin Terhin).
Nordische Filmreihe näytti tänään Skavabölen pojat, jonka näin itse ekaa kertaa eeppisellä bussimatkallani tänne. Nyt toisella katsomiskerralla ahdisti aika paljon se Martti Suosalon kännikala elokuvan loppupäässä ja ärsytti se, miten teini-Rupertin muistelua havainnollistetaan kaikenmaailman lumisateella sisätiloissa ja kummittelulla. Lapsinäyttelijöistä tykkäsin vieläkin. Nyt saan parin viikon ajan chillata ruotsalaisten ja norjalaisten elokuvien parissa eikä tarvitse miettiä, että ei saakeli, tässäkin elokuvassa saunotaan ja joku on koko ajan kännissä.
Alakerrassa oli tänään kansainvälisen toimiston järjestämä iltama amerikkalaisille opiskelijoille, jotka ovat täällä kesäkoulussa. Käväisin siellä toteamassa, että rahalla saa ja hepalla pääsee - rikkaanpullea kesäkouluohjelma oli saanut aikaiseksi, että Fforstin alakerta oli oikeasti kerrankin kiillotetun näköinen. Kesäkoululaisten saksalainen opas kv-toimistosta kuiskutti pari aika liikuttavaa julkiseen liikenteeseen liittyvää kysymystä, jotka ovat askarruttaneet vieraita. ("Meidän majapaikkaan pääsee siis kaikilla punaisilla busseilla?" "Eeei, vaan kaikilla busseilla, joissa on numero kaksi ja jotka menevät oikeaan suuntaan." "Ai meneekö niitä busseja eri suuntiin?!")
Lisäksi mulla oli tänään Grundstufe 1B:n ja Oberstufen tunnit. Oberstufella eli istunnoillani puolisuomalaisen Laurin kanssa on selvästi vähän huono karma. Viime viikolla oli se vappufloppi; tällä viikolla totesimme, että luokassa, jossa meillä tavallisesti on treffit, istui joukko oikislaisia. No, kökötettiin sitten mensassa ja aurinko porotti silmään. Muuten tunnissa ei ollut vikaa - tuntuu, että alan pikkuhiljaa päästä völjyyn sen suhteen, mitä Lauri osaa ja mistä sille on hyötyä. Mittelstufe-Romanin kanssa olen vieläkin vähän metsässä. Vaikeaa, kun näkee vain kerran viikossa.
Agnes soittaa kitaraa ihanasti parhaillaan. Mäkin haluan osata. Auttais varmaan, jos joskus harjoittelisin.
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Supaelectric sound!
Katsottiin eilen naisseurueella He's Just Not That Into You sekä Kunniattomat paskiaiset. Älkää kysykö miksi, en voi perustella ensin mainittua mitenkään - se oli aivan kamala. Jälkimmäisen olin nähnyt kerran ja se oli vieläkin hyvä. Molemmat oli dubattu saksaksi.
Kutsukaa huonoksi maahanmuuttajaksi (ja käskekää mennä sinne mistä tulinkin ja syyttäkää, että vien saksalaisten miehet ja työt ja verovarat ja lompakot), kun en osaa olla maassa maan tavalla, mutta mä en kertakaikkiaan ymmärrä dubbaamista. Kunniattomat paskiaiset oli selvästi ns. hyvin dubattu - dubbaus ei ärsyttänyt jok'ikinen sekunti ja esimerkiksi Brad Pittin dubbausääni oli hyvä. Sekin auttoi asiaa, että vain englanninkieliset osat oli dubattu - ranskankielisissä oli vain tekstit englanniksi (loogista). Mutta miksi, miksi ylipäänsä pitää dubata? Oli sitten hyvin tai huonosti toteutettu, se syö ihan hirveästi alkuperäistä näyttelijäntyötä. Onhan se Brad Pitt siinä ilmeineen ja eleineen, mutta sen ääni on jonkun saksalaisen tyypin. Ja voi pyhät pyssyt, että sen romanttisen kökkökomedian dubbaus oli huuuuono! Erityisesti vihasin kohtia, joissa joku naurahti luontevasti. (Toisaalta se elokuva oli kyllä niin turha, että dubbaus oli ainoa asia, joka teki katsomisesta jotenkin mielekästä. Kielenoppimismielessä.)
Parhaillaan mietin, että josko sitä jotenkin orientoituis tulevaan työviikkoon. Olen ollut koko viikonlopun aivan häpeällisen laiska ja huono. Tänään alakerta täyttyy ranskalaisista, jotka viettävät presidentinvaalivalvojaisia. Olisi ihan jännää mennä seuraamaan niiden tunnelmaa. Katsotaan. Torstaina täällä oli ViaRunning-hyväntekeväisyysjuoksutapahtuman jatkobileet ja perjantaina jorattiin Havanassa La Marchen keikalla. Juoksubileiden tunnelma oli aika ikävä: meidän pitäisi naapureiden takia pitää varsinkin viikolla ihmiset sisällä ja ikkunat ja ovet säpissä iltakymmenen jälkeen, mitä oli hieman hankala perustella humalaisille juoksutapahtumaihmisille, kun ilma oli ulkona linnunmaitoa ja sisällä haisi sukalle. Keikalla puolestaan oli kivaa. Ilma kylmeni yhtäkkiä kamalaksi (tarvitsen taas takkia!), mutta tanssi ja caipirinhat ja hilpeä seura lämmittivät. Saksalaiset on hyviä joraamaan. (Joku tosin väitti, että berliiniläiset vain seisovat cooleina keikoilla, mistä syystä on paljon kivempaa käydä keikoilla Frankfurt Oderissa. Najaa.)
Lisäksi mua on tänä viikonloppuna lämmittänyt ja ilahduttanut Agnesin omat bileet, kun se joko laulaa musiikin mukana tai katsoo jotain sarjaa ja nauraakäkättää ääneen kuulokkeet päässä. Ihana tyyppi. Sillä on joku epäromanssi yläkerran coolin ruotsinopiskelijatytön kanssa, mitä ei pitäisi olla, koska viimeksimainitulla on tyttöystävä, mutta nämä nyt on näitä. Monet tulevat ja lähtevät opintoihin liittyvien harjoitteluiden takia, ja Agneskin on kuukauden päästä lähdössä johonkin. Saa nähdä, kuka tänne muuttaa.
Sanokaa Iinalle, että mä olen siitä huolissani, koska se ei ole ollut online niin pitkään aikaan.
Sanokaa radiokanaville Suomessa, että ottaisivat Radio Berlin ykkösestä mallia. Tällä hetkellä meillä tosin soi jokin puolalainen kanava, joka soitti äsken Bomfunk MC'siä.
(Edit 17.31)
Olen sitä mieltä, että ihmisen ei pidä juuttua paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Näyttää siltä, että muutan kesäkuussa kolmosrapusta nelosrappuun.
Kun 30 ihmistä asuu yhdessä, on epärealistista olettaa, että kaikki sujuu harmonisesti. Meillä kolmosrapun kolmannen kerroksen vasemmanpuolimmaisessa asunnossa sujuu: Agnes lauleskelee nytkin, ja me annetaan toisillemme juuri sopivasti tilaa. Kuten sanottua, Agnes kuitenkin muuttaa kesäkuussa pois. Mä lähden samalla rytinällä naapuriin ja naapurin Daniel muuttaa tänne. Daniel asuu tällä hetkellä Kathleenin ja Piotrin kanssa ja niillä on siellä ilmeisen ikävä tunnelma eikä juuri yhteistä kieltä asioiden ratkomiseksi (Daniel puhuu lähinnä espanjaa). On ainakin toivottavasti kaikkien edun mukaista, että me vaihdetaan huoneita päikseen. Daniel saa valita uuden kämppiksen itselleen ja asua Fforstin-bestiksensä Bernan naapurissa; minun taas ei tarvitse valita uutta kämppistä kahdeksi kuukaudeksi vaan saan asua Kathleenin ja Piotrin kanssa, joista tykkään jo valmiiksi. Lisäksi pääsen eroon merisairaista seinistäni (ja saan tilalle käsittämättömän ruman kokolattiamaton).
Ajatukset kasaan nyt, kiitos. Odotan Tommya messengeröimään. Tänään ja eilen on ollut kamala ikävä omaa väkeä: oli esimerkiksi pakko ostaa suurikokoinen kookossuklaalevy ihan vain siksi, että pakkauksessa luki Banu (Anun lempinimi parhaimmiston keskuudessa).
Kutsukaa huonoksi maahanmuuttajaksi (ja käskekää mennä sinne mistä tulinkin ja syyttäkää, että vien saksalaisten miehet ja työt ja verovarat ja lompakot), kun en osaa olla maassa maan tavalla, mutta mä en kertakaikkiaan ymmärrä dubbaamista. Kunniattomat paskiaiset oli selvästi ns. hyvin dubattu - dubbaus ei ärsyttänyt jok'ikinen sekunti ja esimerkiksi Brad Pittin dubbausääni oli hyvä. Sekin auttoi asiaa, että vain englanninkieliset osat oli dubattu - ranskankielisissä oli vain tekstit englanniksi (loogista). Mutta miksi, miksi ylipäänsä pitää dubata? Oli sitten hyvin tai huonosti toteutettu, se syö ihan hirveästi alkuperäistä näyttelijäntyötä. Onhan se Brad Pitt siinä ilmeineen ja eleineen, mutta sen ääni on jonkun saksalaisen tyypin. Ja voi pyhät pyssyt, että sen romanttisen kökkökomedian dubbaus oli huuuuono! Erityisesti vihasin kohtia, joissa joku naurahti luontevasti. (Toisaalta se elokuva oli kyllä niin turha, että dubbaus oli ainoa asia, joka teki katsomisesta jotenkin mielekästä. Kielenoppimismielessä.)
Parhaillaan mietin, että josko sitä jotenkin orientoituis tulevaan työviikkoon. Olen ollut koko viikonlopun aivan häpeällisen laiska ja huono. Tänään alakerta täyttyy ranskalaisista, jotka viettävät presidentinvaalivalvojaisia. Olisi ihan jännää mennä seuraamaan niiden tunnelmaa. Katsotaan. Torstaina täällä oli ViaRunning-hyväntekeväisyysjuoksutapahtuman jatkobileet ja perjantaina jorattiin Havanassa La Marchen keikalla. Juoksubileiden tunnelma oli aika ikävä: meidän pitäisi naapureiden takia pitää varsinkin viikolla ihmiset sisällä ja ikkunat ja ovet säpissä iltakymmenen jälkeen, mitä oli hieman hankala perustella humalaisille juoksutapahtumaihmisille, kun ilma oli ulkona linnunmaitoa ja sisällä haisi sukalle. Keikalla puolestaan oli kivaa. Ilma kylmeni yhtäkkiä kamalaksi (tarvitsen taas takkia!), mutta tanssi ja caipirinhat ja hilpeä seura lämmittivät. Saksalaiset on hyviä joraamaan. (Joku tosin väitti, että berliiniläiset vain seisovat cooleina keikoilla, mistä syystä on paljon kivempaa käydä keikoilla Frankfurt Oderissa. Najaa.)
Lisäksi mua on tänä viikonloppuna lämmittänyt ja ilahduttanut Agnesin omat bileet, kun se joko laulaa musiikin mukana tai katsoo jotain sarjaa ja nauraakäkättää ääneen kuulokkeet päässä. Ihana tyyppi. Sillä on joku epäromanssi yläkerran coolin ruotsinopiskelijatytön kanssa, mitä ei pitäisi olla, koska viimeksimainitulla on tyttöystävä, mutta nämä nyt on näitä. Monet tulevat ja lähtevät opintoihin liittyvien harjoitteluiden takia, ja Agneskin on kuukauden päästä lähdössä johonkin. Saa nähdä, kuka tänne muuttaa.
Sanokaa Iinalle, että mä olen siitä huolissani, koska se ei ole ollut online niin pitkään aikaan.
Sanokaa radiokanaville Suomessa, että ottaisivat Radio Berlin ykkösestä mallia. Tällä hetkellä meillä tosin soi jokin puolalainen kanava, joka soitti äsken Bomfunk MC'siä.
(Edit 17.31)
Olen sitä mieltä, että ihmisen ei pidä juuttua paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Näyttää siltä, että muutan kesäkuussa kolmosrapusta nelosrappuun.
Kun 30 ihmistä asuu yhdessä, on epärealistista olettaa, että kaikki sujuu harmonisesti. Meillä kolmosrapun kolmannen kerroksen vasemmanpuolimmaisessa asunnossa sujuu: Agnes lauleskelee nytkin, ja me annetaan toisillemme juuri sopivasti tilaa. Kuten sanottua, Agnes kuitenkin muuttaa kesäkuussa pois. Mä lähden samalla rytinällä naapuriin ja naapurin Daniel muuttaa tänne. Daniel asuu tällä hetkellä Kathleenin ja Piotrin kanssa ja niillä on siellä ilmeisen ikävä tunnelma eikä juuri yhteistä kieltä asioiden ratkomiseksi (Daniel puhuu lähinnä espanjaa). On ainakin toivottavasti kaikkien edun mukaista, että me vaihdetaan huoneita päikseen. Daniel saa valita uuden kämppiksen itselleen ja asua Fforstin-bestiksensä Bernan naapurissa; minun taas ei tarvitse valita uutta kämppistä kahdeksi kuukaudeksi vaan saan asua Kathleenin ja Piotrin kanssa, joista tykkään jo valmiiksi. Lisäksi pääsen eroon merisairaista seinistäni (ja saan tilalle käsittämättömän ruman kokolattiamaton).
Ajatukset kasaan nyt, kiitos. Odotan Tommya messengeröimään. Tänään ja eilen on ollut kamala ikävä omaa väkeä: oli esimerkiksi pakko ostaa suurikokoinen kookossuklaalevy ihan vain siksi, että pakkauksessa luki Banu (Anun lempinimi parhaimmiston keskuudessa).
torstai 3. toukokuuta 2012
Muuan torstai moppipäänä
Saksalainen koulupäivä koostuu nähtävästi kahdesta vuorottelevasta toiminnasta: oppitunneista ja siitä ajasta, kun lapset ovat ulkona ja KIRKUVAT ELÄIMELLISESTI. Meidän lähellä on koulu - ei itse asiassa edes ihan vieressä vaan muutaman sadan metrin päässä, ja välissä on pusikko - ja kiljunnan määrä ja volyymi välituntisin on aivan pysäyttävä.
Mun pitäisi imuroida. Koska kaiken me jaamme, talossa on yhteinen imurinrohjo, joka on tänään meillä kylässä. Ja koska kaiken me jaamme, olen taas nukkunut liian vähän. Krooh. (Olin eilen jo menossa nukkumaan järkevään aikaan, mutta sitten tulin aloittaneeksi Mario Kartin pelaamisen. Ja hei: yhdellä kierroksella olin vahingossa kolmas! Kehityn silmitöntä vauhtia.)
Aloitan ihan kohta. Ihan, ihan kohta. Horisen ensin kaikenlaista turhaa ja tapan vähän aikaa ja mietin, että jaksaispa keittää kahvit.
Mulla on raateleva hiuskriisi. Olen viime kesästä saakka ollut sitä mieltä, että on pitkän tukan aika, ja tällä hetkellä hiukseni saa jo pienelle ponnarille (pöljän näköinen tupsu se lähinnä on, mutta kuitenkin). Vaan saanen tiedustella, miten pitkähiuksiset ihmiset selviävät kesästä tai elämästä ylipäänsä? Leuan alle ulottuva moppi on kuuma, ahdistava, epäkäytännöllinen ja aina huonosti. Jos sen laittaa kiinni, se ei pysy; jos ei laita, näyttää Cousin Ittiltä. Miten mä pääsen koskaan siihen vaiheeseen, jossa voin tehdä erilaisia kampauksia, kun jo nyt haaveilen männävuotisesta kynitystä pottapäästä? Ja uskallanko mä mennä Saksassa kampaajalle? Tulen vielä ulos vokuhilan kanssa.
Allergia on myös aika touhukas nyt. Herään öisin limaköhisemään. Lääkkeitä onneksi on.
Gradun arvosana ei vaan tule. Rankaistaanko mua siitä, että vetkuttelin sen kanssa niin pitkään? Koska olit hidas ja muutenkin moinen surkea luuseri, me esitarkastamme graduasi viisi viikkoa ja arvomme arvosanaa kuukauden? Kuten sanottua, minä ja vanhempani joimme esitarkastuksestaläpipääsemisskumpan tiramisun kyytipoikana ennen reissuun lähtöä, koska ei sitä enää pantatakaan voinut. Vastaus esitarkastuksesta tuli kaksi päivää myöhemmin. Vappuna päätin, että jos taas juon graduskumpan pois, saan ehkä arvosanan pian. Kathleen ja minä siis kilisteltiin graduskumppa kakkosella Mr Darcylle. Kieltämättä tiramisu ja Mr Darcy ansaitsevat kuohuviininsä, gradu ehkä ei, mutta miksi juuri minä? Mitä tein ansaitakseni tämän? Johanna palautti gradunsa samana päivänä kuin minä ja sillä on jo maisterinpaperit (joskin eri oppiaineesta). Olennainen kysymys on myös se, vieläkö mun pitää hankkia kolmas pullo kuohuviiniä?
Kyllä en ymmärrä. Vaan nyt imuroimaan, mars. Odotan ukkosta - ilma painaa tuhat kiloa.
Mun pitäisi imuroida. Koska kaiken me jaamme, talossa on yhteinen imurinrohjo, joka on tänään meillä kylässä. Ja koska kaiken me jaamme, olen taas nukkunut liian vähän. Krooh. (Olin eilen jo menossa nukkumaan järkevään aikaan, mutta sitten tulin aloittaneeksi Mario Kartin pelaamisen. Ja hei: yhdellä kierroksella olin vahingossa kolmas! Kehityn silmitöntä vauhtia.)
Aloitan ihan kohta. Ihan, ihan kohta. Horisen ensin kaikenlaista turhaa ja tapan vähän aikaa ja mietin, että jaksaispa keittää kahvit.
Mulla on raateleva hiuskriisi. Olen viime kesästä saakka ollut sitä mieltä, että on pitkän tukan aika, ja tällä hetkellä hiukseni saa jo pienelle ponnarille (pöljän näköinen tupsu se lähinnä on, mutta kuitenkin). Vaan saanen tiedustella, miten pitkähiuksiset ihmiset selviävät kesästä tai elämästä ylipäänsä? Leuan alle ulottuva moppi on kuuma, ahdistava, epäkäytännöllinen ja aina huonosti. Jos sen laittaa kiinni, se ei pysy; jos ei laita, näyttää Cousin Ittiltä. Miten mä pääsen koskaan siihen vaiheeseen, jossa voin tehdä erilaisia kampauksia, kun jo nyt haaveilen männävuotisesta kynitystä pottapäästä? Ja uskallanko mä mennä Saksassa kampaajalle? Tulen vielä ulos vokuhilan kanssa.
Allergia on myös aika touhukas nyt. Herään öisin limaköhisemään. Lääkkeitä onneksi on.
Gradun arvosana ei vaan tule. Rankaistaanko mua siitä, että vetkuttelin sen kanssa niin pitkään? Koska olit hidas ja muutenkin moinen surkea luuseri, me esitarkastamme graduasi viisi viikkoa ja arvomme arvosanaa kuukauden? Kuten sanottua, minä ja vanhempani joimme esitarkastuksestaläpipääsemisskumpan tiramisun kyytipoikana ennen reissuun lähtöä, koska ei sitä enää pantatakaan voinut. Vastaus esitarkastuksesta tuli kaksi päivää myöhemmin. Vappuna päätin, että jos taas juon graduskumpan pois, saan ehkä arvosanan pian. Kathleen ja minä siis kilisteltiin graduskumppa kakkosella Mr Darcylle. Kieltämättä tiramisu ja Mr Darcy ansaitsevat kuohuviininsä, gradu ehkä ei, mutta miksi juuri minä? Mitä tein ansaitakseni tämän? Johanna palautti gradunsa samana päivänä kuin minä ja sillä on jo maisterinpaperit (joskin eri oppiaineesta). Olennainen kysymys on myös se, vieläkö mun pitää hankkia kolmas pullo kuohuviiniä?
Kyllä en ymmärrä. Vaan nyt imuroimaan, mars. Odotan ukkosta - ilma painaa tuhat kiloa.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Nicht normal
Villi vapunaatto Sannan tapaan: livistin juuri event etagelta yläkertaan juomaan teetä ja päivittämään blogiani. Kuten muuan suuri ajattelija sanoi tänään kantaessaan ruokakasseja kotiin Kauflandista, asuminen Fforstissa on sitä, että yrittää sovittaa Erasmus-vaihdon ja normaalin elämän yhteen. Ei muuten aina ihan toimi. Viikonloppuna oli jatkuvasti helle, kahdet läksiäiset, festarit ja jatkot. Muutkaan eivät ole tänään erityisen liekeissä - Maren, Nina ja Jenny ovat Agnesin huoneessa porisemassa, jotkut menivät Havanaan, suurin osa varmaan nukkuu.
Eilen ajaa hurautin Kathleenin ja Agnesin kanssa junalla Werder-nimiseen kylään Baumblütenfesteille. Tai se ainakin oli alkuperäinen suunnitelma, ajaa hurauttaa, vaan kävikin niin, että Deutsche Bahn teki VR:t ja kahden tunnin matkaa tehtiin neljä tuntia. (Nyt seuraa tunnustus, josta lainkuuliainen tyrmistyy, joten äiti ja Iina, olkaa hyvät ja siirtykää suoraan seuraavaan kappaleeseen.) Kuten sanottua, mulla ei ole täällä opiskelijastatusta eikä täten myöskään opiskelijakorttia, jolla voisin matkustaa ilmaiseksi ympäri Brandenburgia. Asuintovereideni mielestä tämä on tietenkin kamala oikeusmurha, joten mut suostuteltiin hankkimaan Baumblütenfest-reissulle uusi identiteetti: olin päivän verran nelosrapussa asuva puolalainen Monika. Ja voin kertoa, että olisi harmittanut, jos en olisi lainannut Monikan opiskelijakorttia vaan maksanut miljoonan junalipuista.
Juna Frankfurtista Werderiin levisi vähän ennen Spandauta Berliinissä. Ensin se seisoi keskellä pusikkoa yli puoli tuntia (käsittääkseni - nukuin autuaasti pää retkahdellen koko odotusajan) ja mateli lopulta käymävauhtia asemalle. Edellisiltä Berliinin-asemilta oli noussut junaan kohtuullinen määrä mölyäviä aurinkohattufestariurpoja, jotka kaikki jätettiin Spandaussa asemalaiturille huutamaan ja jotka pakkautuivat seuraavaan Werderin-junaan reilun puolen tunnin päästä. Juna tuli niin täyteen, ettei siellä mahtunut seisomaan koskematta koko ajan kaikkiin, jotka seisoivat ympärillä. Jos matka edes olisi kestänyt luvatun puoli tuntia, siitä olisi ehkä selvinnyt, koska ikkunoista hulmusi 30-asteista ilmaa junan liikkuessa ja ilma ihmisten keskellä liikkui edes vähän. Vaan hei - sattui niin, että juuri meidän juna pysähtyi kahdesti odottamaan vastaantulevaa liikennettä. Ilma ei liikkunut yhtään, kaikki ympärillä hikoilivat, istumaan ei päässyt, laukussa ei ollut mitään viuhkaksi kelpaavaa, lapset itkivät, ärsyttävät ihmiset olivat ärsyttäviä - kaikenkaikkiaan paras junamatka miesmuistiin. Kun me viimein päästiin Werderiin, nauratti aika paljon.
Baumblütenfest oli punaniskuuden autuas kehto. Pittoreskin pikkukylän kaikki kadut oli täynnä kojuja, joissa myytiin mosoa sämpylän välissä, rumia hattuja ja leitä, kaikenlaista sälää ja ennen kaikkea erilaisia marja- ja hedelmäviinejä litran muovipulloissa. Ja, no. Kuvitelkaa, millaista olisi, jos Jämsänkoskella olisi viinifestarit.
Ilma oli joka tapauksessa kuin morsio, nurmikolla oli ihana köllötellä ja seura oli hyvää. Söin paistettua fetaa ja hapankaalia leivän välissä. Kerroin Kathleenille ansioituneen veljeni keksimän vitsin saksalaisista nälänhädässä ja se kikatti aivan kuollakseen. Mansikkaviini oli juuri niin pahaa kuin voitte kuvitella kotikutoisen taskulämpimän mansikkaviinin olevan, mutta viinimarjaviinit olivat junakoettelemuksen jälkeen ihan kelvollisia. Uskomatonta naurunrätkätyskätkätystä kaikenkaikkiaan, punakoita ihmisiä, paikallista viehätysvoimaa - olin jonkin alkulähteillä, mutten ole vieläkään ihan varma, minkä. Alkuillasta muutuin jälleen Monikaksi ja me hurautettiin tällä kertaa vaivattomasti takaisin rajakaupunkiin. Fforst oli hereillä ja sitten oli jatkot ja sitten maanantaiaamu ja nyt muuten väsyttää.
Tänään oli aika täysi päivä: ensin yksityisopetusta Grundstufen Lidiyalle, sitten lopun Grundstufen oppitunti ja sitten vielä Oberstufe-tunti eli istuskelua touhukkaan Laurin kanssa Oderin rannalla. Grundstufen oppitunnilla oli tänään yhden aktiiviopiskelijan puolisuomalainen poikaystävä kuunteluoppilaana. Miksi sellaisia on juuri silloin, kun ope on hikinen ja tuskainen ja puoliunessa ja kärvistelee allergian ikeessä? Laurin kanssa taas oli huvittavin epäoppitunti ikinä. Meillä on normaalisti tunnit tiistaisin Laurin kanssa, mutta nyt me sovittiin, että nähdään jo maanantaina, koska tiistaina on vapunpäivä. No, minä olin valmistautunut todella huonosti, Lauri unohti viime kerran materiaalit kotiin eikä mulla ollut niistä kopioita, mulla ei ollut kynää ja Laurin kynä hajosi ja lopulta me päätettiin, että vappu saa alkaa etuajassa. Oberstufe pääsi suomalaisiin vappubileisiin Berliiniin, minä joenrantaan viltille köllöttelemään. Oli aika hankalaa yrittää viimeisillä voimillaan olla ope, kun kaikki muut löllyivät auringossa parinkymmenen metrin päässä meistä. Mikä tämä juttu on, että lukukausi kestää heinäkuuhun asti?!
Mun opiskelijat on kyllä sympaattisimpia. Tänään Grundstufea nauratti kauheasti sana jäätelö. Nicht normal kuulemma. Jäisin niin, niin mielelläni tänne töihin pidemmäksi aikaa, mutta sitä mahdollisuutta ei oikein ole. (Tavallisesti myös olen parempi ja organisoidumpi kuin tänään.)
Frankfurt/Oder on kyllä huvittavan pieni. Nyt, kun mä kuukauden jälkeen tunnen suunnilleen 30 Fforstissa asuvaa ihmistä, monta muuten Fforstin kautta tapaamaani ihmistä ja alle 20 suomen kielen opiskelijaa, mun on mahdotonta kävellä kotoa yliopistolle törmäämättä ainakin yhteen tuttuun. Kaikki myös nähtävästi tietävät toisistaan kaiken ja tuntevat toisensa ainakin jotain kautta. Mikäli haluaa jostain syystä vältellä jotakuta, pitänee pistää paperipussi päähän.
Eilen ajaa hurautin Kathleenin ja Agnesin kanssa junalla Werder-nimiseen kylään Baumblütenfesteille. Tai se ainakin oli alkuperäinen suunnitelma, ajaa hurauttaa, vaan kävikin niin, että Deutsche Bahn teki VR:t ja kahden tunnin matkaa tehtiin neljä tuntia. (Nyt seuraa tunnustus, josta lainkuuliainen tyrmistyy, joten äiti ja Iina, olkaa hyvät ja siirtykää suoraan seuraavaan kappaleeseen.) Kuten sanottua, mulla ei ole täällä opiskelijastatusta eikä täten myöskään opiskelijakorttia, jolla voisin matkustaa ilmaiseksi ympäri Brandenburgia. Asuintovereideni mielestä tämä on tietenkin kamala oikeusmurha, joten mut suostuteltiin hankkimaan Baumblütenfest-reissulle uusi identiteetti: olin päivän verran nelosrapussa asuva puolalainen Monika. Ja voin kertoa, että olisi harmittanut, jos en olisi lainannut Monikan opiskelijakorttia vaan maksanut miljoonan junalipuista.
Juna Frankfurtista Werderiin levisi vähän ennen Spandauta Berliinissä. Ensin se seisoi keskellä pusikkoa yli puoli tuntia (käsittääkseni - nukuin autuaasti pää retkahdellen koko odotusajan) ja mateli lopulta käymävauhtia asemalle. Edellisiltä Berliinin-asemilta oli noussut junaan kohtuullinen määrä mölyäviä aurinkohattufestariurpoja, jotka kaikki jätettiin Spandaussa asemalaiturille huutamaan ja jotka pakkautuivat seuraavaan Werderin-junaan reilun puolen tunnin päästä. Juna tuli niin täyteen, ettei siellä mahtunut seisomaan koskematta koko ajan kaikkiin, jotka seisoivat ympärillä. Jos matka edes olisi kestänyt luvatun puoli tuntia, siitä olisi ehkä selvinnyt, koska ikkunoista hulmusi 30-asteista ilmaa junan liikkuessa ja ilma ihmisten keskellä liikkui edes vähän. Vaan hei - sattui niin, että juuri meidän juna pysähtyi kahdesti odottamaan vastaantulevaa liikennettä. Ilma ei liikkunut yhtään, kaikki ympärillä hikoilivat, istumaan ei päässyt, laukussa ei ollut mitään viuhkaksi kelpaavaa, lapset itkivät, ärsyttävät ihmiset olivat ärsyttäviä - kaikenkaikkiaan paras junamatka miesmuistiin. Kun me viimein päästiin Werderiin, nauratti aika paljon.
Baumblütenfest oli punaniskuuden autuas kehto. Pittoreskin pikkukylän kaikki kadut oli täynnä kojuja, joissa myytiin mosoa sämpylän välissä, rumia hattuja ja leitä, kaikenlaista sälää ja ennen kaikkea erilaisia marja- ja hedelmäviinejä litran muovipulloissa. Ja, no. Kuvitelkaa, millaista olisi, jos Jämsänkoskella olisi viinifestarit.
Ilma oli joka tapauksessa kuin morsio, nurmikolla oli ihana köllötellä ja seura oli hyvää. Söin paistettua fetaa ja hapankaalia leivän välissä. Kerroin Kathleenille ansioituneen veljeni keksimän vitsin saksalaisista nälänhädässä ja se kikatti aivan kuollakseen. Mansikkaviini oli juuri niin pahaa kuin voitte kuvitella kotikutoisen taskulämpimän mansikkaviinin olevan, mutta viinimarjaviinit olivat junakoettelemuksen jälkeen ihan kelvollisia. Uskomatonta naurunrätkätyskätkätystä kaikenkaikkiaan, punakoita ihmisiä, paikallista viehätysvoimaa - olin jonkin alkulähteillä, mutten ole vieläkään ihan varma, minkä. Alkuillasta muutuin jälleen Monikaksi ja me hurautettiin tällä kertaa vaivattomasti takaisin rajakaupunkiin. Fforst oli hereillä ja sitten oli jatkot ja sitten maanantaiaamu ja nyt muuten väsyttää.
Tänään oli aika täysi päivä: ensin yksityisopetusta Grundstufen Lidiyalle, sitten lopun Grundstufen oppitunti ja sitten vielä Oberstufe-tunti eli istuskelua touhukkaan Laurin kanssa Oderin rannalla. Grundstufen oppitunnilla oli tänään yhden aktiiviopiskelijan puolisuomalainen poikaystävä kuunteluoppilaana. Miksi sellaisia on juuri silloin, kun ope on hikinen ja tuskainen ja puoliunessa ja kärvistelee allergian ikeessä? Laurin kanssa taas oli huvittavin epäoppitunti ikinä. Meillä on normaalisti tunnit tiistaisin Laurin kanssa, mutta nyt me sovittiin, että nähdään jo maanantaina, koska tiistaina on vapunpäivä. No, minä olin valmistautunut todella huonosti, Lauri unohti viime kerran materiaalit kotiin eikä mulla ollut niistä kopioita, mulla ei ollut kynää ja Laurin kynä hajosi ja lopulta me päätettiin, että vappu saa alkaa etuajassa. Oberstufe pääsi suomalaisiin vappubileisiin Berliiniin, minä joenrantaan viltille köllöttelemään. Oli aika hankalaa yrittää viimeisillä voimillaan olla ope, kun kaikki muut löllyivät auringossa parinkymmenen metrin päässä meistä. Mikä tämä juttu on, että lukukausi kestää heinäkuuhun asti?!
Mun opiskelijat on kyllä sympaattisimpia. Tänään Grundstufea nauratti kauheasti sana jäätelö. Nicht normal kuulemma. Jäisin niin, niin mielelläni tänne töihin pidemmäksi aikaa, mutta sitä mahdollisuutta ei oikein ole. (Tavallisesti myös olen parempi ja organisoidumpi kuin tänään.)
Frankfurt/Oder on kyllä huvittavan pieni. Nyt, kun mä kuukauden jälkeen tunnen suunnilleen 30 Fforstissa asuvaa ihmistä, monta muuten Fforstin kautta tapaamaani ihmistä ja alle 20 suomen kielen opiskelijaa, mun on mahdotonta kävellä kotoa yliopistolle törmäämättä ainakin yhteen tuttuun. Kaikki myös nähtävästi tietävät toisistaan kaiken ja tuntevat toisensa ainakin jotain kautta. Mikäli haluaa jostain syystä vältellä jotakuta, pitänee pistää paperipussi päähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)