Apua, minä en halua olla se tavallinen tarina, että ulukomaanblogi aloitetaan henkseleitä paukutellen ja kuukauden päästä blogi unohtuu! Enhaluaenhaluaenhalua! Uhmaan siis koko maailmaa ja kirjaan ylös päiviäni sen sijaan, että eläisin yhtä niistä (ulkona on helteinen ilta ja toisaalta mun pitäisi siivota ja tiskata ja suunnitella huomista ja ja ja).
Aurinko on paistanut, tuuli tuullut (Saksassa taitaa tuulla aina), pisamia nokkaan ja olkapäihin tulla puksahdellut ja juna vienyt. Puolalaisen krebaajan syntymäpäivät viime perjantaina peruttiin, koska juhlakalu makasi pedissään antibioottikuurilla. Kathleen oli koko viikonlopun töissä, Agnes luki tentteihin (oohh mannnn) ja ylipäänsä elementtitalot uhkasivat kaatua päälle, joten olin Berliinissä koko viikonlopun ja mulla oli oikein, oikein kivaa.
Perjantaina olin Marcellon ja sen napolilaisen, epäitalialaiselta näyttävän kaverin Sergion kanssa perusteellisen turisti (Sergio oli oikeasti turisti - minähän asun lähijunayhteyden päässä eli käytännössä omistan Berliinin). Käytiin DDR-museossa. Se oli jokseenkin sekava ja muodikkaan interaktiivinen ja juuri niin täynnä, kuin perjantai-iltapäivänä odottaa saattaa. Pelasin yksimaalista kikkeriä ehkä kuusivuotiaan saksalaisnulikan kanssa, joka hurrasi jokaista tekemäänsä maalia ikään kuin ei olisi huomannutkaan, että pelikentän ainoa maali oli se, jota minä puolustin. Tyypillistä. Tykkäsin silti esimerkiksi derkkutyylisestä asunnosta, joka oli lavastettu yhteen museon takakolkkaan: kahvikupit näytti samalta kuin mummilassa ja vessa samalta kuin mummun luona. Museokokemuksen jälkeen ostimme jostain museosaaren karvahattukojujen ja ampelmann-t-paitojen lomasta ylihintaiset Pilsner Urquellit (itse tykkäsin aina enemmän Gambrinuksesta ja Staropramenista) ja köllähdimme nurmikolle siihen, missä Palast der Republik ennen rapisi asbestia. Minulle on eksoottista, että kaupunki voi olla niin suuri, että keskelle sitä mahtuu julmetun suuri pläntti tyhjää; napolilaisille oli eksoottista, että suurkaupungin keskellä voi olla vihreää nurmea.
Ilta tuli nälkä muassaan ja turistioppaista jaloin johdatti minut ja Sergion Kreuzbergiin, jossa jonotimme gemüse kebabia PUOLITOISTA TUNTIA. Vaikka Sergio oli vähällä saada hermoromahduksen ja jouduimme hakemaan lähikaupasta Club Matea pysyäksemme valppaina, on pakko sanoa, että jonottaisin kyllä uudelleen - jonossa oli hyvä meno ja vegekebab pysäyttävän hyvää. Siinä oli paistettua munakoisoa, tuoretta minttua ja valtava pläjäys vihanneksia. Nam.
Illalla koin saman kliseisen hetken kuin miljoonatuhatsataa haahuilevaa ausländeriä ennen minua: poljin Liiviltä (Marcellon virolainen lääkärikämppis) lainaamallani pyörällä valoja vilkkuvan Neuköllnin läpi takaisin Kreuzbergiin ja ajattelin, että nyt se tapahtui, nyt minä rakastan Berliiniä. O'ou. Baari vanhassa telkkarikaupassa oli savuinen ja sillipurkintäysi ja Sergio rakastui joka toiseen tyttöön, jonka näki. (I would like to live in Berlin but I'm afraid it would be too much for my heart!)
Lauantaina helle hulmahti kaupunkiin. Kävimme Treptower Parkissa pällistelemässä neuvostomuistomerkkiä, joka oli juuri niin massiivinen kuin neuvostomuistomerkki voi massiivinen olla, hengasimme edellämainitussa puistossa ja olimme kaikenkaikkiaan myöhässä ja hitaita. Muistan ehkä Iinan joskus sanoneen, että saksalaisten kanssa on rankkaa olla turisti, koska niillä on aina niin tiukka aikataulu kaikelle. Italialaiset - ainakin nämä kaksi yksilöä - näköjään liikkuvat kuin raukeat etanat. Kymmenessä asteessa se saattaisi olla ärsyttävää, kahdessakymmenessäyhdeksässä ei niinkään.
Myöhässäolo ei suinkaan ole ainoa italialaisklisee, jonka voin Marcellon perusteella väittää pitävän paikkansa: se on myös järkyttävä pizza- ja kahvinatsi. Lauantai-iltana katsoimme Mestarien liigan finaalin jonkun melko keskittymishäiriöisen napolilaisen isännöimässä ravintolassa jossain päin eteläistä Berliiniä. Turistioppaista jaloin suhtautui ravintolan sapuskoihin lähinnä alentuvasti ja minä hihittelin, kun se bondasi tarjoilijan kanssa napoliksi. Sydämeni särkyi Schweinsteigerin puolesta. Jouduin vielä johonkin italialaiseen baariin ja koin toisen kliseisen hetken, kun jonkun syntymäpäivän kunniaksi joku lähetti kadulta taivaalle pienen valkoisen kuumailmapallon. Sai toivoa ja toivoin, vaikka kyynistyin jo kaksitoistavuotiaana, kun ketjukirje ei toteuttanut sitä, mitä lupasi.
Sunnuntaina grillasimme Tempelhofin entisellä lentokentällä. Suomessa ei ikinä, ikinä onnistuisi, että käytöstä poistettu lentokenttä siirtyy noin vain kaupunkilaisten käyttöön: se aidattaisiin takuulla ja verikoira olisi nilkassa kiinni sillä, joka sinne uteliaan nokkansa pistäisi. Kukaan ei rullaluistelisi entisellä kiitoradalla, soittaisi rumpua tai lennättäisi leijaa. Koska Berliini on aina ennen hellinyt mua paskalla säällä, en tietenkään ottanut tälläkään kertaa mukaan aurinkovoidetta tai -laseja, mutta mukana oli onneksi kalpea ja pisamainen Liivi ja suojakerroin 50. Marcellon saksanopettaja oli myös mukana pienen Olivia-tyttärensä kanssa, joka oli niin suloinen, että meinasin varastaa sen. Opin, että ujo saksalaislapsi houkutellaan vuorovaikutukseen tarjoamalla sille makkaraa. Joku kysyi Marcellolta, että niin sinä oot vissiin myös italialainen, ja se vastasi yeah, totally. En ole välttämättä vieläkään lakannut nauramasta. Ylipäänsä päivä oli leppeä ja aurinko armollinen. Tulin Frankfurtiin valoa täynnä ja löysin Agnes-paran kököttämästä tasan siitä, mihin sen perjantaina jätin.
Suomenkurssit soljuvat tai soljunevat. Laurin kanssa olen nyt kaksi viikkoa käynyt läpi yhtä kammottavaa vanhaa Unicert-koetta, jollaisen se haluaisi suorittaa tämän lukukauden jälkeen. Kamalaa, kapulaista tekstiä, jossa on paitsi paljon uusia sanoja, myös ihan järjettömiä rakenteita. Huippukivaa iltapäiväpuuhastelua tällaisella ilmalla. Onneksi pääsen suunnittelemaan tämän kevään Unicert-kokeen yhdessä Maaritin kanssa - minun ojassani on ainoan Oberstufe-opiskelijani lehmä ja se lehmä ei muuten kapulakieltä niele. Mitä Grundstufeihin tulee, ne ovat vieläkin ihania. Mitä Fforstiin tulee, se on yhä pystyssä, ja nyt lopetan tämän lätinän, koska Nina tuli juuri kylään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti