Tulin pari tuntia sitten kotiin Berliinistä pikaviikonloppua viettämästä ja nyt köllöttelen sohvalla tyytyväisenä täyden mahani kanssa, pitkästä aikaa paksu villapaita päällä. Taivas on harmaa ja tuuli kylmä niin Berliinissä kuin Frankfurtissakin,
mutta henkilökohtaisesti sanoisin, että viikonloppu oli oikea aurinkodisco.
Lähdin Berliiniin aikeenani hankkia viimein uusi, kunnollinen olkalaukku kaikelle sille roinalle, jota opettajattaren mukana päivittäin kulkee. No, eipä löytynyt. Sitä, mitä etsii, ei ikinä löydy. Mekon ostin yhdestä second hand -kaupasta, ja kävin taas syömässä myöhäisen aamupalan Morgenrotissa. (Olin Berliinissä lauantaiaamuna jo aikaisin, koska pääsin kello 8.40 lähtevällä junalla normaalia halvemmalla - Nina ja pari kaveriaan menivät ryhmälipulla Hampuriin yhden Hannon läksiäisiin, ja lippujengiin mahtui ylimääräinen suomalaispummi.) Flaneerasin pitkään katuja sinne tänne, eksyskelin ja kurkin sisäpihoille.
Iltapäivällä sovin tapaavani Marcellon Neptunbrunnenin lähellä. Siellä oli Occupy Berlin -liikkeen kokoontuminen ja aika hemmetisti ihmisiä, puheita, musiikkia ja flyerinjakajaa jos jonkinlaista. Hytisin tuulessa ja katselin ihmisiä ja tunnelmia ja mietin, että no niin, puhelimessa on saldoa jotain kymmenen senttiä ja akku jo nyt punaisella ja mun pitäisi löytää täältä tyyppi, jonka olen tavannut viimeksi vuonna 2008. (Tapasin Marcellon Prahassa herran vuonna Erasmus joissain epämääräisissä olosuhteissa Riston kautta ja tähänastinen vuorovaikutuksemme on koostunut satunnaisesta Facebook-linkkien tykkäyksestä.)
Olipa onni, että etsimäni henkilö oli pukeutunut supersankariksi! Ei ollut järin vaikea löytää aukion ainoaa sukkahousuihin pukeutunutta italialaista, jonka mukana oli kaksi erittäin näkyvää ja kuuluvaa espanjalaista supersankaria. Irian hahmo oli uran ja perheen välillä tasapainotteleva uskomaton Wire Walker Woman, Elenan jonkinlainen valkoinen hörsö, jonka supervoima on kyseenalaistaa vallitseva kulttuuri, ja Marcellon hahmo oli Precaryon, ylikoulutettu baarityöntekijä.
Wire Walker Woman on siis arkkitehti ja yksinhuoltajaäiti, joka liikkuu, juoksee, lentää, reagoi, ajattelee ja aistii huomattavasti tavallista ihmistä tehokkaammin. Kyseinen supersankari pystyy myös jakautumaan useaan paikkaan samanaikaisesti. Wire Walker Woman taistelee sukupuoleen perustuvaa syrjintää vastaan työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Sillä oli äärettömän hieno kostyymi - värikäs ja sirkusmainen - ja käsissä narujen päässä lasipallot, joista toisessa oli vaippoja ja leluja, toisessa toimistomateriaalia. Precaryon puolestaan on puhelin-, baari- ja ravintolatyöntekijä, joka taitaa multitaskingin, puhuu kaikkia kieliä eikä koskaan pääse koulutustaan vastaavaan työhön. Sillä oli tyylikäs, batmanmainen puku, tohtorinhattu, kivat sukkikset ja uumalla vessapaperiteline, josta se jakoi ohikulkijoille vessapaperiin painettuja maisterinpapereita. Aivan mielettömät puvut - joku Elenan ja Irian ompelijakaveri oli tehnyt ne. Myös Elenan valkoinen käsitehäkkyräpuku oli käsittämättömän hieno, vaikka hahmo ehkä oli supervoimiltaan hieman muita abstraktimpi. (En sitä paitsi tajunnut ottaa siltä flyeria, joka mahdollisesti olisi valaissut konseptia...)
No, sukkiksissa oli kylmä, ja supersankarit olivat pelastaneet maailmaa ja monta tuntia. Lähdettiin U-Bahnilla Irian luo. Jos ette koskaan ole matkustaneet metrossa kolmen supersankarin kanssa, kokeilkaa ihmeessä. Elena sanoi Marcellolle myöhemmin, että mä muistutan jotain niiden saksalaista kaveria, paitsi että hymyilen huomattavasti enemmän - kumma juttu hei! Näin päivän aikana kaksi niin kadehdittavaa kämppää, etten tiedä taas miten päin olla täällä meidän DDR-taivaassa. Voisiko joku seuraavaksi viedä mut Berliinissä johonkin tosi rumaan asuntoon? Kaupungissa oli illalla joku Saksan liigan jalkapallopeli - päivällä U-Bahn oli täynnä huutavia kelta-mustapaitaisia mölyapinoita, illalla kadut täynnä tööttääviä autoja. Juotiin oluet jossain vanhassa, tunnelmallisessa paikassa Kreuzbergissa, pianon vieressä ikkunapöydässä, jossa tuntui kuin olisi istunut akvaariossa, ja ohi lipui mölisevien, tuuttaavien autojen virta. Melko MM-95. Mitä sukkahoususankariin tulee, Erasmus-aika ei vaan lakkaa suomasta hedelmiään (hihhih), vaikka Prahasta on jo vuosia. Maailman aurinkoisin tyyppi, ja sen kaveritkin oli tosi mukavia.
Nyt on uusi viikko edessä ja univelkaa. Onneksi huomenna ei ala tunnit aikaisin. Frankfurtissa ei nähtävästi mitään uutta: Agnes-parka kököttää huoneessaan ja huokailee tenttimateriaalien kanssa, talo on poikkeuksellisen hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti