1) ...kertaamme huomenna asumis- ja kotisanastoa. Tämä on aikamoinen suomenopetusklisee. ("On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja...")
2) ...haluan antaa kannustavan esimerkin siitä, että vaikkei ymmärrä kaikkia sanoja, voi ymmärtää paljon siitä, mitä laulussa sanotaan. ("Tyttö on kaunis ja ystävällinen. Minä vihaan häntä.")
3) ...haluan pelotella niitä! ("Ja
se bändi joka stokan edes tuuttaa, mult saa viimisenki egen. Ei
oo negatiivisuutta jos huutaa: "Jengi on näätä!"
"Minä minä mää mää!" Pidä
pidä pääs jääkylmänä, sydämes
lämpö niinku Peilari, Lindgren, Redi ja Brandon.")
3) ...haluan havainnollistaa sitä, miltä muulta suomen kieli voi kuulostaa kuin minulta tai meidän oppikirjalta. ("Olen Hanna Lahtinen. Asun Espoossa.") Lisäksi mulla on vähän syyllinen olo, kun olen reipas ja dynaaminen nuori ope ja silti me ollaan viime viikot tehty vaan kaikkia ankeita juttuja. Pah! Nyt alkaa disko! Jos mielessäsi on huippubiisejä suomenopetuksen tarpeisiin, anna vihje. (Ei Kaija Koota.)
Viimeisen muutaman päivän aikana mulla on ensimmäistä kertaa täällä ollut kova ikävä johonkin tai jotakuta, tässä tapauksessa kotiin ja kotia (eli tyyppejä, jotka sen tekevät - fyysisestihän mulla ei ole Suomessa nyt omaa kotia). Se on tervettä: siksi siitä nyt lyhyesti raportoitakoon. Ensimmäinen ikävänpläjäys tuli lauantaina, kun koin olevani huono, laiska ja vastuuton eikä Iina ollut Facebook-chatissa (kröhöm). Toinen tuli eilen illalla, kun jostain syystä avasin Suomen-liittymäni tekstiviestit viimeisten Tampereen-päivien ajalta ja olin yhtäkkiä todella elävästi siinä (kamalassa? kivassa? kamalassa?) läksiäistenjälkeisessä lauantaissa Tampereella, jolloin mun piti pakata koko elämäni laatikoihin mutta meninkin Laurin kanssa teatteriin ja munkkikahveille ja sitten vielä Iinan, Emmin ja Joonaksen kanssa pizzalle ja jätskille. Kolmas ikävä tuli salakavalasti, kun kuuntelin äsken Vieläkö soitan banjoa -biisiä. Siitä tulee aina Pekkanen mieleen. Kuuntelin sen sitten kolmesti ja joka kerta ärsytti se banjokohta (ja joka kerta kuulin "tämä on viimeinen laulu" -kohdassa enemmän Reetan kuin Terhin).
Nordische Filmreihe näytti tänään Skavabölen pojat, jonka näin itse ekaa kertaa eeppisellä bussimatkallani tänne. Nyt toisella katsomiskerralla ahdisti aika paljon se Martti Suosalon kännikala elokuvan loppupäässä ja ärsytti se, miten teini-Rupertin muistelua havainnollistetaan kaikenmaailman lumisateella sisätiloissa ja kummittelulla. Lapsinäyttelijöistä tykkäsin vieläkin. Nyt saan parin viikon ajan chillata ruotsalaisten ja norjalaisten elokuvien parissa eikä tarvitse miettiä, että ei saakeli, tässäkin elokuvassa saunotaan ja joku on koko ajan kännissä.
Alakerrassa oli tänään kansainvälisen toimiston järjestämä iltama amerikkalaisille opiskelijoille, jotka ovat täällä kesäkoulussa. Käväisin siellä toteamassa, että rahalla saa ja hepalla pääsee - rikkaanpullea kesäkouluohjelma oli saanut aikaiseksi, että Fforstin alakerta oli oikeasti kerrankin kiillotetun näköinen. Kesäkoululaisten saksalainen opas kv-toimistosta kuiskutti pari aika liikuttavaa julkiseen liikenteeseen liittyvää kysymystä, jotka ovat askarruttaneet vieraita. ("Meidän majapaikkaan pääsee siis kaikilla punaisilla busseilla?" "Eeei, vaan kaikilla busseilla, joissa on numero kaksi ja jotka menevät oikeaan suuntaan." "Ai meneekö niitä busseja eri suuntiin?!")
Lisäksi mulla oli tänään Grundstufe 1B:n ja Oberstufen tunnit. Oberstufella eli istunnoillani puolisuomalaisen Laurin kanssa on selvästi vähän huono karma. Viime viikolla oli se vappufloppi; tällä viikolla totesimme, että luokassa, jossa meillä tavallisesti on treffit, istui joukko oikislaisia. No, kökötettiin sitten mensassa ja aurinko porotti silmään. Muuten tunnissa ei ollut vikaa - tuntuu, että alan pikkuhiljaa päästä völjyyn sen suhteen, mitä Lauri osaa ja mistä sille on hyötyä. Mittelstufe-Romanin kanssa olen vieläkin vähän metsässä. Vaikeaa, kun näkee vain kerran viikossa.
Agnes soittaa kitaraa ihanasti parhaillaan. Mäkin haluan osata. Auttais varmaan, jos joskus harjoittelisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti