Koko roska on nyt niin lähellä loppuaan, että kirjoittaminen ahdistaa vähän. Pitää viedä tällä viikolla kielikeskukselle kaikki Maaritin kirjat ja kaksi settiä lakanoita. Kaikkien ryhmien tentit on tehty, viimeiset palautan huomenna. Huvitti tänään, kun tajusin, että jännitän opiskelijoideni puolesta ennen tenttiä - taidan olla vieläkin aika keltanokka. Tuntuu, että pitäisi summata jotain, mutta mulla ei ole vainua tulevaisuudesta eikä matkalippua Suomeen.
Vaan mitä mä matkalipulla Suomeen tekisinkään, kun kerran köröttelen tämän viikon perjantaina Student Agencyn bussilla Prahaan tapaamaan Heikea ja Marcia. Pa-ras-ta! Ja kun meidän hostellikin on vielä ihan lähellä meidän entistä yhteistä kotia! Varasimme sen vasta eilen, joten edullisia vaihtoehtoja oli jäljellä joku kaksi ja puoli: nukkuminen 14 hengen dormissa tulee olemaan aika vekkulia tämänhetkisen raastavan hinkuyskäni kanssa. No, tämä olkoon kosto sille 20-vuotiaalle kuorsaavalle espanjalaiselle, joka on poikkeuksetta jokaisen eurooppalaisen hostellin jokaisessa dormissa.
Viime viikonloppuna piti olla Radioheadin keikka Wuhlheidessa, mutta se on nyt sitten Toronton onnettomuuden takia vasta syyskuun viimeisenä viikonloppuna enkä mä tiedä, onko realistista ajatella, että tulisin silloin takaisin Berliiniin. Ylipäänsä on hankala ajatella takaisin tulemista ennen lähtemistä sinne, mistä sitten tulisi takaisin. Pääni on hitusen umpisolmussa.
Lauantaina Berliinin yli möyri loputon määrä ukkospilviä. Liivi ja Emiliano muuttivat uuteen kotiin parin korttelin päähän entisestä WG:stä. Rymisimme muuttokuorman alas viidennestä kerroksesta kahdeksan ihmisen voimin. Suunnilleen heti, kun ovi oli ehtinyt sulkeutua entisten asukkaiden perässä, saapui uusi vuokralainen mukanaan noin kymmenen saksalaista muuttoapulaista. Taas rymisi portaissa, kaikilla oli kuuma, satoi kaatamalla, kroonisen pahantuulinen Troia-kissa piiloutui, joku touhotti koko ajan johonkin ja asunnon käytävä oli niin täynnä tavaraa, että Anoukin huoneeseen piti kiivetä; italialaiset ja espanjalainen Ana sijoitettiin keittiöön tekemään ruokaa, ja Sven korjasi pyöräänsä keskellä olohuoneen lattiaa.
Sitten hymyilytti, kun oli pöydässä jättimäinen quiche ja salaattia ja hedelmiä ja laseissa kuohuviiniä. Kuten muuan viisas ajattelija on toistuvasti (esim. pääsiäispöydissä) sanonut, kyllä syöminen on mukavaa.
Lauantaina oli myös pienen Agnes-kämppikseni 23-vuotispäivä. Regional 1 oli tohjona ja matka maha täynnä Berliinistä Frankfurtiin kesti tunnin sijaan kaksi S-bahnilla, bussilla ja junalla. Sanoin Marcellolle junassa suomeksi che ca**o fai? oikeaoppisin kädenliikkein (olennaisinta, mitä EM-jalkapallo minulle opetti...) ja eivätkö tuntemattomat käytävän toisella puolella alkaneet hihittää - sattuivat olemaan virolaisia. Note to self: älä koskaan puhu kuin apina ja oleta, ettei kukaan ymmärrä.
Muutkin viikon huippukohdat olivat kulinaristisia: osallistuin muun muassa gnocchien valmistamiseen ja avasin vasta nyt Fazerin Sinisen, jonka äiti ja pappa toivat. Kuukausi sitten. Onko tämä sitä aikuisuutta, josta niin paljon puhutaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti