Rakas blogi, liikun hajamielisyysmittarini punaisen hälytysalueen rajamailla: tänään unohdin jäädä raitiovaunusta pois kielikeskuksella. Syytän viimeaikaisia elämänmuutoksia ja analyyttista viikonloppua Heiken ja Dobran seurassa.
On ne parhaita. Myrskyisästä nuoruudestani tietämättömille kerrottakoon, että H. ja D. olivat (Marc-kämppiksen lisäksi) mun rakkaimmat ja läheisimmät, kun höhhöilin Prahassa vuonna 2007-2008. Hain Dobran rautatieasemalta torstaina puoli kahdelta ja Heiken puoli neljältä, ja sitten me käytännöllisesti katsoen puhuttiin neljä päivää putkeen. Viime tapaamisesta Dobran kanssa oli kaksi vuotta, Heiken kanssa kolme; sitten näiden tapaamisten toinen on valmistunut lääkäriksi ja toinen muuttanut Moldovaan, toinen eronnut espanjalaisesta poikaystävästä ja toinen löytänyt
espanjalaisen poikaystävän (ei sentään samaa
kuin ensimmäinen) ja kolmaskin (minä) on yrittänyt parhaansa mukaan sätkytellä elon aalloilla. Oli vähän tuota päivitettävää. Torstaina emme toisin sanoen tehneet oikeastaan mitään, mitä nyt vähän nokkiamme näytimme alakerrassa.
Perjantaina ostimme Brandenburg-Berliini-lipun ja ajaa puksutimme kaupunkiin. Miksei kukaan kertonut tästä huippulipusta mulle aiemmin (ehkä, koska en ole tarvinnut sitä kertaakaan aiemmin...)?! Korkeintaan viiden hengen jengi voi matkustaa sillä Berliiniin, rällätä koko päivän S- ja U-bahnilla, trameilla ja busseilla ja vielä torkkua yöjunalla kotiin, ja koko ilonpito maksaa 30 euroa. Kun ottaa huomioon, että yhdensuuntainen lippu Frankfurtista Berliiniin maksaa 9,20 ja päivälippu yhdelle hengelle Berliinin julkisissa jotain kuuden ja seitsemän euron väliltä, niin siinä säästää pojat pitkän pennin. Opiksi otettakoon!
Berliinissä olimme suorastaan hyviä turisteja verrattuna siihen, miten onnettoman laiskoja minä, Heike ja poikalauma olimme siellä eräänä koleana viikonloppuna helmikuussa 2009. Meillä ei ole ollut tapana juuri nähdä tai, öhöm, tehdäkään yhtään mitään. Tällä kertaa kävimme Kastanienalleella Glücklich am Park -kahvilan terdellä syömässä vohvelit ja jätskiä, töllistelimme East Side Galleryn läpi, kävelimme Kreuzbergiin, eksyimme, söimme kirsikoita jossain pikkulastentäyteisessä puistossa ja sitten Dobra nukahtikin jo nurmikolle. Illalla menimme Marcellon lukaaliin kunnioittamaan Sven-kämppiksen syntymäpäivää läsnäolollamme. On sanottava, että Heike on tuntemani todellisuuden ihanin ja sosiaalisin ihminen, joka on maailman helpointa viedä tuntemattomien keskelle, koska se hoitaa kaiken small talkin kaikkien kanssa. Tunsin suurta ylpeyttä kivasta ystävästäni ja keskityin Emilianon tekemään sapuskaan, Svenin tyttöystävän tekemään kakkuun, viiniin, espressoon ja muiden hyviin juttuihin.
Lauantaina toivuimme perjantain hötkyilystä nukkumalla puolillepäivin kuin pienet porsaat. Iltapäivällä teimme makoisan saksalaisen sesonkiaterian: valkoista parsaa, pottuja, salaattia ja valkoviiniä. Illalla satoi kuin rännistä, joten peruin lupaukseni tehdä Dobrasta jalkapallonationalisti. Menimme Havanan terassille vain Puola-Tsekki-pelin viimeisen kymmenen minuutin ajaksi. Eilen sentään katsoimme Saksan pelin Fforstin alakerrassa ja Dobra toisteli muiden mukana lauf lauf lauf lauf lauf lauf lauuuf.
Itsestään tajuaa kamalasti, kun viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa vietti aikaa muutama vuosi sitten, ja tämä on totuus. Ehkä unohduin siksi tramiin. Tai siksi, etten tiedä yhtään, mitä tehdä elämälleni. Ei nähtävästi auta, vaikka hetkellisesti tietääkin hämmentävän tarkasti, millainen tyyppi on.
Ihana Grundstufeni oppi tänään kertomaan kellonajan ja sai ensikosketuksen verbityyppeihin (reaktio: silminnähtävä pakokauhu). Ihanan Grundstufeni toinen aktiivi Hamy (toinen on se Radio Rockia kuunteleva Magda) kertoi menevänsä elokuussa Imatralle tapaamaan suomalaisen poikaystävänsä isovanhempia ja puhuneensa niiden kanssa jo kerran Skypessä (isovanhemmat olivat sanoneet muun muassa tervetuloa Suomeen ja Hamy oli sanonut kiitos). Olen parhaina päivinä ekstaattisen iloinen siitä ryhmästä enkä tajua, miten voin antaa ne ensi syksynä kenenkään muun käsiin. Byääh! Tätäkö se sitten aina on, kun on ope? Vieläkö ehdin ruveta kaivinkoneenkuljettajaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti