Pikakelaus

Tällä hetkellä minun pitäisi suunnitella Oberstufen, Mittelstufen ja Grundstufe 1B:n huomisia ja keskiviikkoisia tunteja sekä tehdä Grundstufe 1B:lle keskiviikoksi välikoe, siivota (lattia on täynnä Joonaksen hiuksia!), tiskata (lauantain aamiaisastiat möllöttävät prikulleen siinä, mihin ne lauantaina jäivät - viimeisen vesimeloninpalan sentään sain siirrettyä roskikseen), lajitella pyykit, kirjoittaa ärsyttäviä järjestelysähköposteja opiskelijoilleni ja tehdä jotain tälle elämälleni, mutta koska Reetta haukkui mua kommenttilootassa, päivitän ensin. Kovis-Reetta, nitinäsi on lakini.

Viimeisen jälkeen olen ollut siellä (Berliinissä) ja täällä (FFO:ssa). Torstaina 24. päivä Fforstissa oli kaupungin vihreän opiskelijajärjestön workshop- ja grilli-ilta. Minulle se oli unelmain täyttymys, koska sain 1) maalata ja 2) ituhippiruokaa grillistä. Workshopissa tuunattiin käyttöesineitä vanhasta romusta. Nikkaroin hajonneen jakkaran istuinosasta hienon korvisnaulakon, joka tosin on vielä kesken. Pitäisi tajuta hankkiutua useammin tilanteisiin, joissa yhdistyy musiikki, seura ja maalaaminen - mikään ei ole parempaa.

Tai no on. Pyörällä ajaminen on. En ole tajunnut, miten ikävä mulla on ollut pyörällä ajamista: pyöräni Tampereella on ruma rakkine, jonka menin ostamaan hätäpäissäni muutamalla kympillä, kun rakas vanha punainen pyöräni pöllittiin Flow Festivalin aikana elokuussa 2010, enkä missään vaiheessa ole nauttinut sillä kruisailusta, koska se ei ole tuntunut omalta. Siispä olen ajanut viimeisen puolentoista vuoden aikana pyörällä paljon vähemmän kuin normaalisti. Ja sitten mulle laitetaan Berliinissä pyörä alle! Sitä vapautta! Olin kahta vailla ajaa suoraan tähtiin toissaviikonloppuna, mutta sitten pyörän takakumi levisi.

Pyörä itsessään on ehkä hasardein kulkuväline, jonka kyydissä olen elämässäni ollut: se kuuluu oikeasti Marcellon kaverin Gianlucan tyttöystävälle, joka on nyt jossain ulkomailla. Kun sain uljaan Gasellin käyttööni, siinä oli kerroksittain jesaria, sateen haperoittamia mustekaloja, repaleinen muovipussi satulan päällä ja täysin vänkyrä takarengas. Marcello fiksasi sitä koko aurinkoisen lauantai-iltapäivän; minä autoin ja otin valokuvia. Tulokset olivat lupaavia - ajomatka Martin-Gropius-Bau-taidemuseoon oli silkkaa silkkii verrattuna siihen, millaista pyörällä aiemmin oli kihnuttaa. Vaan kah: museokäynnin aikana tyhjeni kumi (ja kun raahasin pyörää S-bahnissa, olkalaukkuni hihna hajosi).

Kumi ja hihna olivat viikonlopun olennaisimmat vastoinkäymiset. Ilma oli kuin joukko morsiamia. Karneval der Kulturen oli jännistä jännin. Kotona Frankfurtissa näin valveunta, jossa olin jättimäisessä väkijoukossa, ja yritin unenhoureessa tolkuttaa itselleni, että ei, kyllä sä olet ihan yksin omassa sängyssäsi. Aisteilla taitaa olla vielä totuttelemista siihen, että kaikkialla on ihmisiä koko ajan.

Opetukseni on tällä hetkellä hienoisessa vastatuulessa, koska (typerä, haiseva) kauppatieteiden tiedekunta jaksottaa täällä lukukauden opetuksen moduleihin, joita toisilla tiedekunnilla ei ole. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun moduli loppuu ja toinen alkaa, kaikkien kauppislaisten aikataulut menevät uusiksi. Ja kun seitsemän hengen suomen kielen kurssilla on kolme kauppislaista, jotka yhtäkkiä eivät enää pääse maanantaisin tunnille, se on muuten aika vekkuli temppu a) tuntien suunnittelun, b) ryhmän toiminnan ja c) kyseisten kauppislaisten kurssista suoriutumisen suhteen. Haistakaa moduli, te, jotka moisen systeemin keksitte.

Fforstissa sen sijaan puhaltaa myötätuuli: meille tuli viime tiistaina uusi kikkeri, ja keskiviikkona oli hyvin ammattimaisesti järjestetty kikkeriturnaus. Itse en sattuneesta syystä osallistunut (Reetta, olen edelleen susihuono eikä sun ole mitään järkeä haastaa mua kikkerissä, vaikka kuinka tahtoisit, koska pelaisit mut minuutissa pöydän alle) vaan annoin panokseni yhteisölle ottamalla illan aikana 414 valokuvaa. Muuten yhteisö hiertää tällä hetkellä hieman hermojani - en katsonut tänä viikonloppuna sähköpostejani noin 48 tuntiin, ja sinä aikana Fforstin sähköpostilistalle oli tullut 38 viestiä. Spämmiti-späm vaan teillekin.

Torstai-iltana sain luokseni kaksi junankarvaista reilaajaa - pienen, jolla oli giganttinen rinkka, ja ison, jolla oli kompakti rinkka. Joonas, joka pelasi kikkeriä ensimmäistä kertaa elämässään, voitti perjantaina minut ja Iinan yksin. Turistiparoilla oli historiallisen paska onni säiden suhteen: Frankfurtissa oli vielä jotenkin siedettävää, mutta Berliinin ilma oli aivan hanurista. Joonas turvautui vanhaan kunnon festaritemppuun ja piilotti muovipussit kenkiinsä. Annoin suureksi osaksi viikonloppua turistiopasohjat italialaisen supersankarin käsiin, koska olen itse Berliinissä vieläkin aika pihalla: osaan kertoa vain paavin kostosta. Lauantain ja sunnuntain aikana pällistelimme East Side Galleryssä, söimme gemüse-kebabit Mustafan luukulla (jonottaa tarvitsi vain reilut puoli tuntia!), kävelimme sateessa huput päässä, jorasimme puolalaisessa baarissa, jonka työntekijät tanssivat tuiterissa baaritiskillä, intoilimme Mauerparkin sunnuntaikirppiksellä (Iina osti hopeiset lenkkarit ja Darth Vader -kangaskassin), tepastelimme audio-oppaiden kanssa Bundestagin kattokupolissa (Angela Merkel ei valitettavasti näyttäytynyt) ja söimme vietnamilaisessa ravintolassa kaukana ympyräradan ulkopuolella (haluaisin nytkin sitä kalasoppaa - taisin unohtaa mainita, että mun pitäisi tänään käydä myös ruokakaupassa).

Viikonloput käyvät jo vähiin ja viikotkin enkä oikein osaa ajatella, mitä sitten kaikelle käy. Haluaisin jäädä elokuuksi tai ainiaaksi. Jääminen - mahdollisuus vai uhka?